12.06.2007
Kolmen päivän päästä Suomessa ensi kertaa esiintyvää Tori Amosia ei
suotta kutsuta eläväksi legendaksi. Hänen poikkeuksellisen uskolliset
faninsa antavat pontta niille, jotka haluavat nähdä yhtäläisyyksiä
uskonnollisten kulttien ja pop-idoleiden välillä: hänen myyttien ainesta
oleva elämäntarinansa, aggressiivinen, spirituaalissävytteinen
feminisminsä ja asemoitumisensa raiskattujen puolustajaksi, itse sellaisen
uhriksi joutuneena, ovat tehneet hänestä monille "pyhän pelastajan" ja
"jumalattaren". Mutta vaikka tuntisikin tarvetta pitää etäisyyttä
tällaiseen ilmiöön, on synti ohittaa Amosin musiikilliset ansiot. Häneen
lyöty nainen ja piano -leima on vain älytön; onhan suuri osa rockin
historiasta ollut miehen ja kitaran seikkailuita. Tämän soittimen suhteen
Amos on kuitenkin ilmiömäinen lahjakkuus, vaikka joutuikin lähtemään
arvostetusta Peabodyn konservatoriosta - omien sanojensa mukaan koska ei
halunnut lukea nuotteja. Viisivuotiaana hän oli jo ehtinyt olla koulun
nuorin oppilas koskaan.
Valtavirtaan Amos murtautui kuitenkin vuoden 1992 Little
Earthquakes -albumilla. Tällä levyllä hän oli alaston: sen paljaat,
raa'at tunnustukset olivat kuin hänen päiväkirjastaan, ja kova, kirkas
soundi ei päästänyt kuuntelijaakaan helpolla. Kaksi vuotta myöhemmin
ilmestyneellä Under the Pinkillä Amos sanoo pukeneensa hieman
vaatteita ylleen, ja lopputulos näyttääkin paremmalta. Hänen
sanoitustyylinsä on abstraktimpi, ja ääni usein ulkopuolisen
havainnoitsijan. Näin jo avausraidalla Pretty Good Year: and
Greg he writes letters and burns his cd's / they say you were something in
those formative years. Umpikujassa ei ole enää Amos itse, vaan
hänellä on tilaa laulaa muistakin ihmisistä. Selväksi tulee myös, että
kappaleiden rakenteet eivät nyt noudata totuttuja kaavoja. Polveileva
pianomelodia kohoaa kahden minuutin kohdalla yllättävään crescendoon,
mutta "kahdeksan tahtia grungea" ovat poissa yhtä nopeasti kuin ne
ilmestyivätkin. Kuitenkin, vaikka levy sisältää muitakin tämäntyyppisiä
yllätyksiä, on kokonaissoundi miellyttävän pehmeä, eivätkä muut
instrumentit kuulosta enää siltä, kuin ne olisi lisätty jälkikäteen.
Eklektisyys ja rikkonaisuus ovatkin avainsanoja, ja lähes jokaisella
kappaleella on jokin uusi yllätys tarjottavanaan. God-singlen
vonkuva funkki ja tribaalirytmi olisi ihan tanssittavaa, jos sen rakenne
ei olisi niin tempoileva: kappaleen ainoa säkeistö koostuu puolentusinasta
eri fraasista. Hauraalla Bells for Herillä Tori on yksin
vanhan, epävireisesti soivan pianon kanssa, mutta sen vaimea dynamiikka
tekee kappaleesta yhden levyn vangitsevimmista. Trent Reznorin
kanssa duetoidun Past the Missionin pehmeän suureellinen kertosäe
onnistuu taas jopa tällä levyllä kuulostamaan anomalialta. Mutta vaikka
tarjolla on vielä ragtimea (The Wrong Band), helisevää kitaraa
(Cornflake Girl, hänen tunnetuin hittinsä), klassista pianoa
(Icicle), jousitettua epiikkaa (Yes, Anastasia) ja
dissonanttia meteliä (The Waitress), ei mikään näistä, ehkä
viimeksimainittua lukuunottamatta, kuulosta sen enempää
itsetarkoitukselliselta kuin levyn draamaa rikkovalta. Ennemmin
kappaleisiin on sovellettu niitä keinoja, mitkä niihin luontevimmin
sopivat, mutta punaisena lankana kulkevat joka tapauksessa Amosin piano ja
ääni.
Olennaista on myös, että sävellyksistä epämääräisimmätkin pysyttelevät varsin
siististi pop-idiomin sisällä: muutamassa minuutissa ehtii paljon, eikä
melodinen lähestyttävyys ei ehdi levyn mittaan montaa kertaa herpaantua.
Nerokkain esimerkki tästä on viimeistä edeltävä raita Space Dog.
Torin mittapuullakin tajunnanvirtamaisten sanojen taustalla vuorottelevat
keinuva, kolmijakoinen komppi yhdessä sähkökitaran kanssa, ja vapaana
kulkevat pianosillat - kunnes nämä kohtaavat ja sulautuvat yhteen:
seems I keep getting this story twisted / so where's Neil when you
need him. Tori saattaa tarvita apua ystävältään, satusetä Neil
Gaimanilta koherenttien kertomusten laatimisessa, mutta hänen
sävelensä kietoutuvat toisiinsa mitä luontaisimmalla tavalla.
Amosin luomisvoimasta Under the Pinkin aikaan kertoo, että kun hän lähti
New Mexicoon äänittämään levyä, oli hän kirjoittanut vasta yhden kappaleen
(Pretty Good Year). Kaikki loput syntyivät äänitysprosessin aikana.
Amos-fanien keskuudessa suurimman klassikon asemasta näyttävätkin
taistelevan tämä levy ja debyytti. Ei ihme, sillä vaikka seuraava Boys for
Pele (1996) on ilmeisesti siltä irroitettujen remiksausten ansiosta
edelleen hänen myydyin albuminsa, puuttuu siltä kahden ensimmäisen levyn
iskevä rock-soundi. Syyksi tähän voi epäillä esimerkiksi hänen eroaan
poikaystävästään Eric Rossesta, joka oli toiminut tähän asti myös
hänen tuottajanaan. Kuten monet suuret, luovat nerot, myös Amos näyttää
tarvitsevan jonkun karsimaan rönsyjään, ja kertomaan, mikä on oikeasti
hyvä idea; hänen kolme viimeisintä levyään, kaikki yli 70-minuuttisia,
vahvistavat tätä käsitystä. Yhtäkaikki, viimeksi tänä vuonna ilmestyneellä
levyllään American Doll Posse Amos näyttää olevansa edelleen
relevantti artisti, jolla voi luottaa riittävän annettavaa hamaan
tulevaisuuteen.
Teksti: Mikko Heimola
