Epic Records

Identiteeteillä ja naiseuden äänillä leikkiminen on ollut osa Tori Amosin musiikkia lähes alusta asti. Kun hän on siis luonut yhdeksännen sooloalbuminsa American Doll Posse esittäjiksi viisi eri naisroolia, jotka artistin mukaan edustavat eri puolia hänen persoonallisuudestaan, on tätä vaikea pitää erityisenä innovaationa edes Amosin omalla uralla. Ennemmin vanhat maneerit on vain aseteltu näkyviin entistä eksplisiittisemmin. Kun levy on vielä kahden edellisen tapaan aivan täyteen ahdettu (lähes 79 minuuttia!), tulee mieleen, että "konseptissa" on kyse ahtaa levylle kaikki syntyneet biisit, vaikkeivat ne yhdessä erityistä kokonaisuutta muodostaisikaan.

Tähän nurinat sitten loppuvatkin. Ehkä pahanlaatuiseksi pettymykseksi osoittautunut Beekeeper valmisti sopivasti tähän levyyn asettamalla odotukset nolliin, mutta uskon että se on iloinen yllätys niillekin, joiden mielestä Tori ei ole vielä yhtään huonoa levyä tehnytkään. Hän on näet puristanut tällä kertaa myös bändistään huippuluokan suorituksen, mistä todistaa jo häikäisevä avauskaksikko Big Wheel / Bouncing Off Clouds: edellinen on mahdottoman vetävästi jalkaa vipattava honky-tonk -numero, jälkimmäinen taas henkeäsalpaavan kauniilla harmonioilla kuorrutettu tasabiittiin sykkivä tanssiraita. Levyn mittaan käydäänkin läpi vino pino tyylejä Torin aiemmilta levyiltä, mutta myös modernin pop/rock-genren ulkopuolelta musikaaleista kansanmusiikkiin, ja merkittäviä biisejä on niin paljon, että niitä on turha alkaa tässä käymään yksittäin läpi. Itse olisin suonut levyltä karsittavan vain Teenage Hustlingin ja Fat Slutin kaltaiset itsetarkoitukselliset säröpurkaukset. Tyylillisesti vähemmän poukkoilevaa albumia kaipaava voi onneksi soittaa sen raidat ohjelmoituna Torin eri "äänien" mukaan - tai sitten sitä voi lähestyä pompöösinä rock-oopperana 70-luvun parhaiden ylilyöntien hengessä.

Naisasianaisena aiemminkin esiintyneellä Amosilla tuntuu olevan poikkeuksellisen paljon sanottavaa ihmisille tällä kertaa. Jätän levyn poliittisen sisällön kuitenkin muiden arvioitavaksi, ja tyydyn olemaan haltioissani itse musiikista. American Doll Possea voikin pitää sisarteoksena vuoden 2001 herkänkauniille Scarlets Walkille: yhdessä ne osoittavat, että vielä tässäkin vaiheessa uraansa tältä artistilta on lupa odottaa miten suuria tahansa.