02.06.2007
Klubi/Tampere
Bone Voyage-levy-yhtiö oli koonnut Tampereen Klubille kattauksen omia ja mahdollisesti tulevia omia bändejään juhlistamaan kesän alkua. Luonnollisesti kun elohopea lähenteli ulkona 30 astetta, koulut olivat juuri päättyneet ja ylioppilaita lakitettiin, oli monilla muitakin vapaa-ajanviettohaluja kuin pimeä rock-klubi. Vielä kun Suomen jalkapallon A-maajoukkue tunaroi nähtävästi jälleen mahdollisuutensa nousta arvokisoihin alkuillasta, oli kolmen ensimmäisen artistin aikana aika tilavaa. Ja niistäkin ihmisistä puolet viihtyi paremmin terassilla.
Musiikin huonous ei kuitenkaan ollut se syy, miksi väkimäärä oli pieni. Viisi bändiä ja aikainen alkamisaika vain on aika huono yhdistelmä vallankin tällaisena lauantaina. Lavan korkannut Pistepirkkojen PK Keräsen ja gambialaislähtöisen Jankon kaksikko soitteli viiden biisin verran materiaalia, missä PK:n kaksikaulainen sähkökitara ja tunnusomainen korkea laulu kohtasivat Jankon afrikkalaiset rummut ja laulun. Ja juureva ja maanläheinen afrikkalaisuus olikin jotain sellaista joka onnistui repäisemään PK:n tutunoloiset laulu- ja soittomaneerit irti Pistepirkkomielikuvasta. Varsinaisia biisillisiä hittejä setistä ei minun korvaani kohonnut, mutta meininki oli alusta loppuun toimivaa, mielenkiintoista, sympaattista ja erilaista. Keikka olisi tosin sopinut paremmin pihalle auringonpaisteeseen.
Antero Lindgren jatkoi viehättävien duojen sarjaa. Sannaliinan (?) kanssa laulanut Antero esitti kauniita mies ja kitara-tunnelmointeja akustisesti ja pienesti koskettimilla tuettuna. Herran ääni oli mukavan intiimi, joskin myös kantava. Pientä värinää ja melkoisen pehmeää kiireetöntä herkistelyä. Välispiikkien perusteella herra taisi hiukan jännittää, mutta musiikkiin se ei vaikuttanut. Jatkossa täytyy pitää herraa silmällä ja koittaa osua kuulemaan miehen keikkaa jossain hiukan pienemmässä paikassa ja isommalle yleisömäärälle. Kuulosti sen verran hyvältä että meni tyhjähkölle salille hiukan hukkaan.
Illan ennalta tuntemattomista esiintyjistä turkulainen Pocket Knife osoittautui kuitenkin suurimmaksi positiiviseksi yllätykseksi. Boomhauerin riehakkaana moottoriturpana kotimaan sympaattisempien show-miehien joukkoon nousseen Saku Krappalan viipyilevän minimalistinen country-pop-yhtye toi Klubin lavalle mukanaan Jan Henrik Rinne III:sen bassoineen ja Pentti ”Couch Potato” Dassumin erittäin viehättävästi pienesti slaidanneen lap steelin kanssa. Taskuveitsen monen mutkan kautta asiansa esittelevät riehakkaat välispiikit toivat mukavasti vastapainoa äärimmäisen sunnuntai-aamuiselle soitolle. Biiseissä oli ideaa ja hienoa rauhan tunnetta. Pocket Knifen tulevat levytuotokset täytyy pistää hankintaan.
Illan riehakkain meininki oli odotetusti The Micragirlsin keikalla. Sen lisäksi että Kuopion huutogarageurku-trio sai jalat svengaamaan kunnolla muutenkin kuin My Micraboyn ja King Of The Cavemanin aikana, niin yhtye onnistui varmaan ensimmäistä kertaa seuraamallani keikalla esittämään myös vahvan hitaan biisin. Siis ilman että olisi tullut tunnetta että no jokos taas rokataan? Kertonee siitä, että tämäkin pitkään omanlaisensa musiikin kärkinimenä kotimaassa heilunut kolmikko alkaa todella haastaa muutenkin kuin yhden jutun riehakkaana bilehuipennuksena. Täytyy toki muistaa että vuodenvaihteessa julkaistu Feeling Dizzy Honey?! oli vasta yhtyeen debyytti. Hieno keikka ja illan paras meininki.
Edellisen kehun asteita lisää melkoisesti se, että illan itseoikeutettu pääesiintyjä oli vielä jäljellä. Aikanaan ainakin kymmenen vuotta Suomen ehdottomasti paras bändi 22-Pistepirkko aloitti keikkansa melko happoisesti. Vaikka tutut pirkko-elementit olivat toki alusta asti käytössä, meinasi homma mennä hetkittäin enemmän jumituksen kuin jamituksen puolelle. Ei Pirkotkaan toki voi aina ratsastaa hiteillään, mutta kyllä nyt oli hiukan tukkoista. Ainakin aluksi.
PK sekoili jotain, josta Asko pääsi kuittaamaan että älä huoli veli, olet sinä kuitenkin ihan jees. Koulujen päättymisteemaa juhlistettiin osuvasti Not So Good At Schoolilla, mutta tällä kertaa kolmikko todella tarvitsi niitä hittejään viedäkseen pisteet kotiin. Frankenstein, Just A Little Bit More ja Rat King käänsivätkin kurssin ja encorena kuulluun Rally Of Loven aikaan fiilis oli jo ihan kohtuullisen korkealla. Silti; tällä keikalla EI kuultu mielestäni yhtään koskettavaa Pirkko-slovaria. Ja se on aika paljon sanottu, kun kyseessä on kuitenkin Birdyn ja This Timen kaltaisten loistavuuksien takana oleva yhtye.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
