Manogurgeil - WC:stä tuttua kukkaiskansaa

Progressiivinen rock elää parhaillaan nousukautta, ja vaikka tämän näkyvimpiä merkkejä ovat lukuisat progesti jauhavat metalliorkesterit, löytyy myös perinteisemmän tien kulkijoita. Yksi näistä on helsinkiläinen Manogurgeil, joka julkaisi alkuvuodesta debyyttialbuminsa Unirytmejä. Koska levy on samaan aikaan sekä selkeästi inspiroituneen luomisvoiman tulos että häpeilemätön tuulahdus menneestä, haastoin kolme viidesosaa yhtyeestä - heidän musiikkinsa canterburyläisyyteen sopien - oluthuone Angleterren tuoppien ääreen kertomaan sen synnystä.

Keskustelemme alkuun hieman yhtyeen taustoista. Basisti Ville Koivula kertoo Manogurgeilin saaneen alkunsa vuonna 2002, mistä asti mukana on pysynyt hänen itsensä lisäksi vain urkuri Hannu Kuosmanen.
- Eräässä nurmijärveläisessä autotallissa soitettiin avaruusprogea.
Aiemminkin bändeissä soittaneiden tyyppien mukaantulo toi touhuun enemmän rotia, ja treenaamisesta tuli määrätietoisempaa. Alkuvuodesta 2006 yhtye oli sitten valmis ensimmäisen levyn äänittämiseen, ja vaikka pari julkaisijaakin osoitti kiinnostustaan, päädyttiin se kuitenkin kustantamaan itse. Yhtyeellä oli kuitenkin yksi nimekäs taustatuki, Absoluuttisen Nollapisteen Aake Otsala. Miten hän päätyi levyn tuottajaksi?

- Asia tuli hänen kanssaan puheeksi joskus vuonna 2005. Olin tehnyt Abson webisivuille juttuja, mitä kautta kontakti muodostui.
Aaken rooli tuottajana herättääkin hieman keskustelua Villen esittäessä, että biisit ja soundi olisivat kuitenkin olleet jo aika valmiina studioon mennessä.
- Kyllä jotkut sovitukset olivat ihan perseellään ennen Aaken kommentteja, tunnustaa Hannu. Sähköpianosta vastaava Ville Paukkonen katsoo taas, ettei studiossa enää tullut mitään "radikaaleja muutoksia". Yhtä mieltä yhtye on kuitenkin siitä, että Aaken kokemus studiotyöskentelystä oli tärkeää - sitä heillä itsellään ei ollut yhtään.

Levy on siis pistetty nauhalle jo vuosi sitten. Miltä sen kuunteleminen tuntui silloin tai nyt?
- Heti sen valmistuttua aika monikin kohta vitutti, tuntui että olisi pitänyt tehdä paremmin. Nyt ei enää niin, vaan levyä pystyy edelleen kuuntelemaan. Se on ajankuva bändistä silloin, kommentoi Ville P.

Kun kysyn, herättikö Unirytmeistä kirjoittamani arvio vastaansanomista, tyytyy bändi nyökkäilemään hyväksyvästi.
- Kai me ollaan päästy "ei meitä saa kutsua progeksi" -kauden yli, Ville P. murahtaa.
Jatkan kuitenkin hieman siinä heittämääni piikkiä: oletteko te muuta kuin 70-luvun progen jälleensyntymä?
- Olemmeko muuta kuin Pikku Kakkosen tunnarin jälleensyntymä?, väistää Ville.
Hannu uskoo eroa kuitenkin olevan. Ainakin siinä, että heillä on etunaan 30 vuoden näkemys siihen, mitkä olivat aikanaan hyviä ideoita ja mitkä eivät. Että enää ei tulisi levytettyä umpimähkään jotain parinkymmenen minuutin kaikulaitekikkailuja, mitä voi kyllä pitää edistyksenä.

Keskustelemme hetken yhtyeen vaikutteista. Nykybändeistä yhtye nimeää hengenheimolaisikseen kotoiset Uzvan ja Hidria Spacefolkin, mutta muuten innoittajia joudutaan hakemaan kauempaa. Hannu tunnustaa Canterburyn kuuluisan proge-skenen vaikuttaneen häneen huomattavasti, ja tietysti myös odotetut nimet kuten King Crimson ja Soft Machine nousevat esiin. Kaksi poissaolevaa jäsentä (rumpali Perttu Lindberg ja kitaristi Juho Sammalkorpi) ovat sen sijaan kuulemma enemmän jazz-miehiä. Puhe eksyy kuitenkin jostain syystä metalliin. Vaikka yhtye vakuuttaakin yhteen ääneen olevansa Tool-faneja, ja tykkäävänsä muutenkin metallin kuuntelemisesta, ei bändi ole halunnut olla Dream Theaterin tyylinen heviprogebändi, etenkin kun progemetallia kun tulee nykyään joka tuutista.
- Ja eihän sitä kestäisi, jos kitaristi alkaisi yhtäkkiä tiluttamaan, tuskailee Ville P.

Yhtye käy hetken sisäistä debattia siitä, kumpi on kuuntelukelvottomampaa, Spock's Beard vai Flower Kings, mutta yritän ohjata keskustelun äsken sivuttuun aiheeseen, eli progen tai ainakin haastavan musiikin kasvaneeseen suosioon. Onko tämä näkynyt Manogurgeilin kysynnässä?

- Kyllä se on, vastaa Hannu. Internetin puskaradiolla on ollut tässä suuri merkitys, sitä kautta kiinnostuneet kuulee meistä vaikkei tällainen musiikki missään soisikaan,
- Joo, ja MySpacen kautta on tullut etenkin ulkomaalaisilta kiinnostuneita kommentteja, Ville K. kertoo.
- Ja jos Magyar Posse voi olla Suomen listan top-20:ssä, niin meilläkin on toivoa, päättää Ville P.

Levyltä henkii myös bändin erikoinen, ehkä progebändeille tyypillinen huumorintaju. Pakkausta kuvittaa esimerkiksi lapsekas piirros tekstillä poliisin onni on poliisin kesäkoti. Sen alkuperäksi paljastuu Lauttasaaresta treenistä etsittäessä löydetty virkistysmaja, jolta myös yksi levyn biiseistä sai nimensä.
- Ennen sitä se oli Hannun peräpuikko, perustelee Ville P. valintaa.
Nimiä on haettu myös Kauko Niemisen kirjoista ja Leo Mellerin saarnoista, ja Vesikävelijät valtaavat altaat oli otsikko, johon toinen Ville törmäsi mielipidepalstalla.
- Onhan siinä vähän polvesta päähän fiilistä, heittää ensimmäinen Ville.
- Mutta yleensä nimet tulevat viimeisinä, eivätkä liity kappaleisiin sen enempää. Sovituksiin voivat ehkä vähän vaikuttaa.

Seuraava levy on kuitenkin jo työn alla, kaksi biisiä valmiinakin. Ville K:n mukaan uusi tavara on kompaktimpaa, ihan niin paljoa ei vaellella yhden biisin aikana.
- Mutta jos joku tulee treeneihin 20-minuuttisen proge-eepoksen kanssa, niin kyllä sekin mukaan otetaan, lupaa Hannu.
Hieman yllättäen yhtye paljastaa etsivänsä parhaillaan laulajaa.
- Kaikkien ideat kaipaavat ehkä vähän sitä, paljastaa Ville K.
- Mielellään otettaisiin sellainen, joka jaksaa odotella viisi minuuttia aina välillä, tarkentaa Ville P.
- Huilun soittaminen olisi myös eduksi.
Unirytmeillähän laulua oli lähinnä Alue-avauksessa, ja bändi kertoo tuon biisin olleen vanha instrumentaali, joka tuntui aina kaivanneen jotain. Vähän ennen levylle pistämistä mukaan keksittiin pyytää yhtyeen vanha tuttu Noora Tommila (joka vaikuttaa vakituisimmin Low Life Rock'n'Roll Philosophersissa).
- Ensin se, että soitetaan instrumentaalisesti tuntui vapaudelta. Nyt rajoitukselta, Ville K. murehtii.
- Molemmat ne ovat rajoituksia, kuittaa Ville P.

Toinen mitä yhtye hakee on keikkamyyjä.
- Keikkoja on ollut nihkeästi, kun niitä on itse jouduttu yksi kerrallaan sopimaan. Nyt pyritään tiiviimpään tahtiin, että olisi parikymmentä vuodessa, lupaa Hannu.
- Pistä siihen, että halukkaat keikkamyyjät voivat kysyä Desibelistä yhtyeen numeroa, tulee ohje toiselta Villeistä.

Ai niin. Mainitessani Manogurgeilista eräälle kaverilleni, hän muisteli sen olevan bändi, jonka tarroja aktivistit liimailivat takavuosina omien ilmoitustensa yhteyteen. Yhtye kertookin tarroista tulleen palautetta, niitä kun on päätynyt mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, ja heidät tunnetaan Suomen keikkailevien muusikoiden parissa juuri niistä.
- Pitäisi tehdä uusi tarra: Manogurgeil - tuttu WC:stä, ideoi Ville K. Toinen Ville toteaa tarrojen liimailussa olleen kuitenkin kyse lähinnä kavereiden harrastamasta peesauksesta, bändi ei ole sen kummemmin poliittinen. Vaikka ovatkin "sellaista kilttiä kukkaiskansaa."

- Ei olla. Ainakaan kilttejä, kiistää Hannu.
- Mutta tykätäänhän me kaikki kissoista, ehdottaa Ville K.

Keskustelu harhailee vielä hetken muun muassa siinä, saako Diamanda Galasin levyjä soittamalla karkoitettua helpommin kissoja vai ei-toivottuja bilevieraita. Kaikki olennainen on kuitenkin ehkä jo sanottu, joten hyvästelen leppoisan, mutta musiikkiinsa vakavasti suhtautuvan yhtyeen.

Teksti: Mikko Heimola
Kuvat: Peter Arosarka