Farmakon, Insert Remedy, Profane Omen

Uutta kevättä henkivä torstai oli kohottanut lämpömittarin lukemat reilusti nollan yläpuolelle, kun astelin Urho Kekkosen katu kuuden sisäpihalle ja Semifinalin ovesta sisään. Illan ohjelmaan kuului kaksi levynjulkaisukeikkaa, mutta eipä kiirehditä vielä liiaksi asioiden edelle, sillä ensin estradilla esiintyi lahtelainen Profane Omen.

Nopeaa, menevää ja modernia deathin sukuista metallia rytyyttävä lahtelaisryhmä lopetti siis odottelun ja aloitti soittamisen reilusti kymmenen jälkeen, jolloin tupakin alkoi olla jo pullollaan porukkaa. Jotta mahdollisimman moniin kysymyksiin pystyttäisiin vastaamaan mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, latasi Profane Omen heti alkuun pari todella ärhäkkää biisiä. Tiukka soitto ja aktviivinen lavaesiintyminen, mistä pisteet koko yhtyeelle, saivatkin vangittua Semifinalin yleisön jakamattoman huomion hetkessä. Eturivissä muutama fanaattisin kannattaja antoi niskan ja/tai käsien heilua ja ilmassa oli aistittavissa muutenkin mitä välittömin tunnelma.

Debyyttipitkäsoittonsa viime vuonna julkaissut ryhmä osoittautui kaikin tavoin kelvolliseksi livekoneeksi. Vokalisti Jules Näveri näytti hallitsevan tasaisesti niin puhtaan laulun kuin karhean murinankin. Tämän lisäksi Näveri osoitti omaavansa todelliset show-miehen elkeet, mikä on tietysti aina eduksi laulajalle. Alkuvuodesta Misery Inc.:in riveistä eronnut ja täysin Profane Omeniin keskittynyt Näveri onkin juuri sellainen keulakuva, jota bändi tulee vastaisuudessa tarvitsemaan, mikäli minkäänsorttiset maailmanvalloitukset ovat mielessä.

Basisti Tomppa Saarenketo tuki joillain taustahuudoillaan Näveriä rankimmissa kohdissa ja ryhmä soitti kaikin puolin napakasti yhteen. Vieläpä äänentasokin osui kohdilleen, minkä ansiosta välillä konstikkaiksi äityvät biisien rakenteet pysyivät selkeinä. Ainoastaan kappaleiden lopettaminen tuntui tuottavan ylimaallisia vaikeuksia, kun siihen kakun päälle piti aina vaan lisätä jotain pientä. Länsiruotsalaisen teräksen makuisesta setistä erottuivat selvästi ainakin Gunshot/Mindset, Adrenalin sekä loppupuolella kuultu ”ruotsalaislaina”. Viime metreillä Näveri suoritti vielä bändiesittelynkin, hyväkäytöksinen mies kun on. Oikein mallikas startti, pistetään siis nimi mieleen.

Pienen roudaustauon päätteeksi lavan miehitti vuorostaan illan ehkäpä odotetuin orkesteri, vastikään A State Of Constant Change debyyttialbuminsa julkaissut Insert Remedy. Alkujaan Nick Cave covereita soitellut, ja siitä vuosien saatossa tyystin omaan persoonalliseen suuntaansa kehittynyt ryhmä on eräs suomalaisen musiikkikentän kiinnostavimmista nimistä tällä hetkellä. Parin vuoden takainen Disintegration of the Human Mind ep antoi jo viitteitä siitä, mihin kaikkeen ryhmä saattaisi vielä pystyä, mutta vasta tuoreella pitkäsoitolla Insert Remedy on kirjaimellisesti noussut seuraavalle tasolle. Kompromisseja kammoava bändi joutui nyt, ironista kyllä, tinkimään kuitenkin levynjulkaisukeikkansa puitteista.

Introna toimiva tuoreen albumin avausraita From Unity käynnistyi vaimena taustalla, minkä aikana vokalisti Lamantiini nousi lavalle kertomaan yleisölle joitain huonoja uutisia. Kitaristi Tapio Seppänen puuttui kokoonpanosta ja Lamantiinin itsensä kurkku oli kuuleman mukaan sellaisessa kunnossa, ettei sillä voisi oikein laulaa – vaikka yrittää herra aikoi kuitenkin. Näistä ongelmista johtuen alkuperäinen ajatus levyn livenä läpisoittamisesta oli muuttunut mahdottomuudeksi, mutta keikka olisi silti luvassa – ainoastaan vähän tavallisempi sellainen. Paikkaavalla kitaristilla, ylimääräisellä viulunsoittajalla, sekä pienellä vokaaliavulla setti sitten vedettiin kuin vedettiinkin kunnialla lävitse.

Jules Näveri teki nopean paluun lauteille, kun herra tuli alkukeikasta laulamaan korkeita ääniä silminnähden liikuttuneen Lamantiinin rinnalle. Työnjako toimikin moitteetta, vaikka lavalla tahtoikin olla hetkittäin vähän ahdasta. Insert Remedyn musiikissa erityisen tärkeään asemaan nousevat soundit toimivat myös kautta linjan mainiosti, vaikka viulu tahtoikin toistuvasti jyräytyä liikaa muiden soitinten alle.

Typerryttävän kovasta setistä ei löytynyt tietenkään ainuttakaan suvantokohtaa, mutta selvänä kliimaksina toimi siitä huolimatta aggressiivinen Between Opposites, jonka aikana nähtiin myös eräs mielenkiintoinen tapaus. Kesken biisin joku yleisön (?) edustaja kapusi lauteille, otti hyvän otteen basisti Perttu Sutisesta ja kannattali tätä ilmassa noin minuutin ajan, minkä jälkeen arvon voimamies tallusteli pois lauteilta. Niin Sutinen kuin koko muukin yhtye ei ollut tilanteesta kuitenkaan moksiskaan, joten kaippa voimailija oli sitten yhtyeen tuttu tai jotain...

Lyhyehkö keikka loppui hieman tämän jälkeen aivan kuin seinään, eikä encoreistakaan ollut toivoa, sillä Lamantiinin ääni alkoi kuulostaa viimemetreillä jo todella pahalta. Kiitos ja kumarrus silti yhtyeelle, joka ei pettänyt näinkään tiukassa tilanteessa. Uuden albumin materiaali toimi erinomaisesti livenä ja sopiikin toivoa, että suunnitelmat koko kiekon soittamisesta alkuperäisessä muodossaan kaivettaisiin vielä jossain vaiheessa uudestaan esille.

Illan päättämisen epäkiitollinen vastuu jäi tällä kertaa Farmakonin harteille, joka julkaisi äskettäin uransa toisen pitkäsoiton. Vaikka kuulijoiden rivit olivat jo selvästi harvenneet sitten alkuillan, leipoi tamperelaisnelikko paikallaolijoille messevän metallipläjäyksen, progahtavalla sydämellä varustettuna.

Turhankin kirkkaiden valojen alla esiintynyt nelikko vaikutti hyväntuuliselta ja tyytyväiseltä, mikä heijastui luonnollisesti myös soittoon. Vaikka herrain musiikissa teknisyys korostuukin joissain määrin tunteen kustannuksella, sai Farmakon silti juonittua jonkin verran väkeä mukaan metalliseen pyörteilyynsä. Kappaleista kuului vaivatta läpi niin Opeth-perintö, kuin Mike Pattonin eri tyyppiset puuhastelut musiikin ihmemaassa, mutta oli mansen miehillä toki omiakin eväitä riittämiin mukana. Myös nimi Primus nousi väkisinkin mieleen, eikä vähiten basisti/laulaja Marko Eskolan vivahteikkaasta ilmaisusta, sekä siihen oleellisesti liittyvästä kasvoakrobatiasta.

Vokalisointi ulottui puhtaasta, lähestulkoon herkäksikin kasvavasta laulusta, matalaan murinaan ja sitä kautta aina suoraan huutoon saakka. Parempana ajankohtana, kuten vaikkapa perjantai- tai lauantai-iltana, Eskola joukkioineen olisikin varmasti pystynyt sytyttämään kansan kunnolla tuleen, mutta tällä kertaa lieskat jäivät uupumaan. Ehkä sitten ensi kerralla.

Vaikka arki-ilta toi muassaan näitä pieniä harmeja, oli ankkuriosuudessa yksi hyväkin puoli Farmakonin kannalta katsottuna. Yhtye kun sai vapaasti soittaa vielä encoren, mitä ennen Eskola tosin esitti pahoittelunsa henkilökunnan suuntaan. Tämä oli kyllä turhaa, sillä kyllähän tuollaista kieroilumetallia aina yhden lisäbiisin jaksaa vaivatta. Miksipä ei vaikka kahtakin. Näin positiivisiin ja valoisiin tunnelmiin oli sitä paitsi mukavaa päättää hyvin sujunut ilta.

Teksti ja kuvat: Mika Roth