01.12.2006
Pikku-Torre/Turku
Joka kuukauden ensimmäisenä viikonloppuna järjestettävä Flavour of the Month –iltama viihdytti Turun lämpimän kosteaa joulukuuta kahden helsinkiläisbändin voimin. Tilaisuus tarjosi aromeja ja tuntumaa viehättävään poppailuun ja antoi oppitunnin keikkasetin pituudesta.
Illan käynnisti vuonna 2004 perustettu The Dance, joka oli omien sanojensa mukaan esittelemässä debyytti-ep:tään. Ikävän sivujuonteen tälle promotoinnille antoi se seikka, että julkaisu ei vielä ollut ilmestynyt. Taatusti kiusallista etenkin bändille itselleen.
The Dancen biisimateriaali sisälsi lukuisia eläviä ja meneviä pop-ralleja. Hyväntuulista musiikkia soittanut bändi vaikutti myös pitävänsä esiintymisestä. Aika ajoin the Dancen kappaleita tuntui kuitenkin häiritsevän lievä mitäänsanomattomuus sekä kahden kitaran ja koskettimien tuottama, sekava ja täyteen ahdettu äänimaailma. Parhaimmaksi esimerkiksi tästä nousi kenties sinänsä erinomainen Sunday-kappale, jonka vetävä teemariffi jäi livetilanteessa melko hengettömäksi, eikä kappale näin ollen missään vaiheessa päässyt toden teolla liikkeelle. Katkera artisti voi toki aina syyttää miksausta, mutta niukemmat sovitukset tuovat hyvin usein tarvittavaa tiukkuutta ja virtaviivaisuutta toimiviin sävellyksiin.
Toinen merkitsevä tekijä oli setin pituus. Heti aluksi on kuitenkin todettava, että itse olen ehdottomasti lyhyiden ja napakoiden vetojen kannattaja, ja kyseessä onkin hyvin pitkälle mielipideasia. Mielestäni uran alkutaipaleella olevan bändin ei – yhtä kaikki – ole lainkaan mielekästä soittaa yli 45 minuuttia kestävää settiä. Aavistuksen lyhyt setti jättää kuulijan kutkuttavaan tilaan odottamaan tulevaa. Kuultuaan kappaleista vain ehdottoman parhaimmiston hän saapuu paikalle myös seuraavalla kerralla. Näin minusta. Kaiken kaikkiaan The Dance esitti oivallisia kappaleita aavistuksen ympäripyöreinä sovituksina. Kelvollisen ja erinomaisen välinen ero on hiuksenhieno. Jo lauluosuuksien terävöityminen saattaisi kääntää viisaria merkitsevästi.
Tunnetumpi nimi esiintyjäkaartissa oli Red Carpet. Moneen suuntaan musiikillisia lonkeroitaan levittelevä nelikko rullasi punaisen maton auki taatulla tyylillä. Kaikki neljä bändin jäsentä tiesivät tehtävänsä ja panoksensa osana kokonaisuutta. Toisin sanoen lopputuloksena oli hallittu, mutta silti orgaanisen ja aidon kuuloinen kokonaisuus. Monipuolinen biisivalikoima vaihteli etunojassa rullaavasta pop-poljennosta aina viiltävän herkkiin kappaleisiin. Bändi käytti estottomasti hyväkseen jatkuvia lauluharmonioita; ja mikäpä niitä on käyttäessä, jos ne ovat jatkuvasti naulattuna oikealle kohdalleen. Koko seisoma-asennossa toimiva osa bändistä todella vakuutti vokalistintaidoillaan myös livetilanteessa. Eikä se pitkin keikan kulkua parjattu epävireinen akustinen kitara tuntunut juuri tornia horjuttavan.
Bändin biografiassaan mainitsemat yhtäläisyydet Buffalo Springfieldiin ja Beatleseihin on helppo ymmärtää. Kääntöpuoli tässä asiassa on tietysti se, että Red Carpetin ei varsinaisesti voi sanoa keksineen pyörää uudelleen. Jos vanhat kumit kuitenkin pitävät bändin näin sulavassa liikkeessä, on täysin turhaa pyrkiä mihinkään tietoiseen muutokseen. Kaunista musiikkia ei rumenna se, että joku muukin on sellaista tehnyt.
The Dancen kohdalla aloitettu settien keston parjaaminen saa kuitenkin pienen osansa myös Red Carpetista puhuttaessa. On toki totta, että bändin hyvä meininki levisi myös yleisöön ja pitempään vaikuttaneelta bändiltä on syytä odottaa ja toivoa pitempää kokonaisuutta. Toinen encore lienee kuitenkin liikaa, jopa Flavour of the Monthin kaltaisessa intiimissä tilaisuudessa. Totuuden nimessä se ei kuitenkaan latistanut tunnelmaa pahasti, niin aidosti bändi pystyi välittämään tunnetilaansa. Ehkä on syytä itse kunkin tarkistaa kantaansa.
Flavour of the Month on taattu tapahtuma. Se lähettää katsojansa kotiin kylläisinä ja hyväntuulisina.
Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska
