Jazz Happening - sunnuntai

Sunnuntaina vuorossa oli viimeinen rutistus ja kolme viimeistä esitystä. Afrikkalainen Kora Jazz Trio koostui nimensä mukaisesti korasta, jonka tukena olivat piano ja lyömäsoittimia. Trio oli yksi viikonlopun tyylikkäimmistä, ellei peräti tyylikkäin kokoonpano. Kolmikon nerokasta yhdistelmää jazzista ja afrikkalaisesta perinnemusiikista voisi niin helposti teilata cocktailjazziksi, mutta kuten Ahmad Jamal viisikymmentä vuotta aikaisemmin, myös trio vaatii tarkempaa kuuntelua.

Abdoulaye Diabatén tyyli pianon takana antoi erittäin paljon tilaa ja ilmaa rytmisektiolle, eli tässä tapauksessa koralle ja lyömäsoittimille. Näiden kolmen tekijän välillä vallitsikin syvä harmonia, jonka kaltaista harvoin kokee. Vaikka solistina toimi suurimmaksi osaksi pääbiisintekijä Djeli Moussa Diawara, niin jokainen otti komppaajan roolin soolovuoron vaihtuessa. Mielenkiintoiseksi homman teki vielä matalien äänien puuttuminen melkein täysin. Soitanta oli sen verran tyylikästä ja eleganttia, että trion debyytti tarttui mukaan.

Elegantin ja hillityn trion jälkeen seurasi kontrasti vasten kasvoja. Burnt Sugar The Arkestra Chamber vyörytti lavalle 15 henkisen ryhmänsä ja aloitti free funk –installaation, joka puski volyymeja ja dissonansseja kouriin tuntuvasti.

Kyseessä oli sen verran massiivinen kokoonpano, että kokonaisuus vaati kapellimestarin, joka myös toimi jonkinlaisensa improvisoivana säveltäjänä. Kappaleet koostettiin erilaisista elementeistä joita kapellimestari Gregory S. Tate kasasi ja poisti vähitellen, vaikka pohjalla tietysti onkin sovitus. Lopputuloksena poltettu sokeri oli jostain Clintonin, Living Colourin, Sun Ran ja Zappan välimaastossa, joista jälkimmäinen tuli parhaiten esille Justice Dilla-X:n humoristisesta Bush–monologista. Jälleen kerran ei voinut olla musiikkia ilman vihaa Bushia kohtaan.

Kahdesta vokalistista Dilla-X otti selkeästi suuremman roolin. Hänen äänensä oli gospelmainen, mutta välillä se ujuttautui täysin outoihin sfääreihin ottaen paikan melkeinpä osana torvisektiota. Gospelin lisäksi yhtyeen soitossa pystyi kuulemaan myös bluesia, jazzia sekä funkia, eli siis kaikkia mustan musiikin peruspilareita. Näiden elementtien tasapaino livetilanteessa ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen. Jokaisesta suunnasta yhtäaikaa vyöryneet virikkeet kasautuivatkin välillä melkoiseksi kakofoniaksi. Tuo postmoderni ryhmittymä ei välttämättä jokaiselle avaudu ja melko usein siitä jää päällimmäiseksi oletukseksi näennäisen hallittu kaaos. Hienoa yhtyeessä on kuitenkin asenne jolla se katsoo tukevasti menneisyyteen, liukuen samalla eteenpäin.

Sunnuntaipäivän ja varsinaisten konserttien sarjan päätti UMO Jazz Orchestra. UMO esitti, Iro Haarla ja trumpetisti Verneri Pohjola vierainaan, Haarlan teoksen Kurkien taru, joka oli lauantain esitykseen nähden hieman virkeämpi, mutta sekin hajanainen. Virallisesti koko festivaali laitettiin pakettiin Raoul Björkenheimin isännöimillä, perinteisillä klubijameilla ja näin oli taas kahdennetkymmenennet viidennet Tampere Jazzit jazzattu.

Esitysten myöhästely jopa tunneilla tietysti hieman harmitti kokonaisuudessa, mutta yleismielikuva festivaalista jäi plussan puolelle. Vaikka free- ja moderni jazz valtaavatkin yhä enemmän ja enemmän Happeningin aikaa, niin myös muun kaltaisille artisteille oli löydetty mukavasti sijaa. Vanha kunnon groovaava jazz saisi tehdä ainakin minun mielestäni kunnon comebackin.

Katso tapahtuman ensitunnelmat tai villin rytminen lauantai.

Otto Kylmälä