Jazz Happening - lauantai
04.11.2006
Telakka – Klubi / Tampere
Lauantaina oli mielenkiintoista nähdä moneltako elitistikriitikot jaksavat aloittaa juomisen. Baari avattiin kahdelta ja muutamilla taisi haista vielä vanha viina. Musiikillinen tarjonta ei kuitenkaan ollut ummehtunutta, vaan rytmiikan pauhu ja uudet innovaatiot siivittävät koko päivää.
Kvintetti Haarla, Aaltonen, Krokfors ja Christensen aloitti päivän esittämällä Haarlan sävellyksiä. Good Old Times jäi kaikumaan hieman hajanaiseksi, mutta sen jälkeen tulivat upeasti tunnelmoivat Reflections ja On the Crest of a Wave, joista varsinkin jälkimmäinen viljeli todella upeita nousuja ja laskuja. Seuraavan kappaleen aloittivat tenori ja harppu, jonka jälkeen Uffe tuli mukaan jousella ja Christensen symbaaleilla sekä reunalyönneillä. Tunnelmoivaa mutta melko flegmaattista, onneksi seuraava kokoonpano sai sentään hieman sykettä päivään.
Ranskalais-afrikkalainen trio Raulin, Avenel ja Dramé oli aivan kuin etnovaikutteinen Trio Töykeät. Yhtye aloitti kauniilla balladilla, jota kuitenkin rikottiin heti alusta alkaen djemben tuomalla polyrytmiikalla. Piano ja rumpu olivat moneen otteeseen unisonossa ja yhteispeli oli kolmikon välillä rautaisen terävää. Pianisti Raulinin tyylissä kuului klassinen tausta eritoten pitkissä juoksutuksissa ja yhtymäkohtia terävyydessä löytyy niin Uri Caineen kuin kotimaiseen Iiro Rantalaankin. Rumpalin tyyli ja soolo-osuudet olivat myös harvinaisen viihdyttäviä. Dramé tuo djemben Ray Charles kevensi vyörytystään aksentoiduilla ilmeille ja ilmarummutuksella. Kolmikon täydensi freepohjainen ranskalaisbasisti Jean-Jacques Avenel.
Yhtyeen musiikissa klassinen, free jazz ja afrikkalainen perinnemusiikki samoin kuin kolme eritaustaista muusikkoa lyövät kättä. Vaikka perusluonteeltaan yhtyeen sointi oli todella tyylikästä ja duurivoittoista, niin kontrastit pitivät homman mielenkiintoisena. Kappaleet kuten Avalanche ja Albatross olivat melkoisen duurivoittoista materiaalia, mutta kontrastina yhtye esitti avantgardistisen Sapelin. Lisäksi viimeisessä rakkauslaulussa Raulinin viljelemät pianoefektit ja säröäänet vieraannuttivat ylipirteydestä. Monien kuulijoiden harmiksi kokoonpano ei ole kuitenkaan tehnyt yhdessä levyjä, ja tämä olikin jälleen yksi niistä seteistä jotka tuntuivat loppuvan liian lyhyeen.
Norjalais-ruotsalaisen The Thingin rytminen pohja on suoraan perjantaina soittaneen Atomicin ytimestä. Rumpali Nilssen-Love ja basisti H. Flaten komppasivat ja Mats Gustafsson räjäytteli baritoniaan, jota rääkyvämpää ja raaempaa saksofonia saa hakea. Nilssen-Loven settityöskentely muistutti edelleenkin nuorta Elvin Jonesia, mutta mukana oli myös ripaus Art ”Buhaina” Blakeya. Setti sisälsi paljon kauniita melodioita, jotka revittiin alas melkein saman tien. Myös rytminen raakuus ja kappaleita eteenpäin ajanut punkasenne olivat musiikissa päällimmäisenä, vaikka alta pystyi erottamaan selkeitä vaikutteita bopista ja jopa 30 –luvun swingistä.
Räväkällä asenteella yhtye runnoi läpi uudelta levyltä kappaleet Japan ja Eine Kleine March Music. Bändin musiikki on erittäin urbaania ja teroitettua jazzia, urbaania sen takia, että musiikissa pystyy aistimaan metallin hajun ja betonin hankaamassa ihoa vasten. Kaikkea tätä ja paljon muuta mahtuu tuohon yhteen punkjazz trioon.
Ja rytminen ilotulitus sen kun jatkui ja tällä kertaa Adam Rudolphin Moving Pictures –kokoonpanon kanssa. Torstaisen rumpuklinikan vetäneen Adam Rudolphin liikkuvat kuvat loivat tunnelmia ja maisemia katsojan kuultavaksi ja nähtäväksi. Esitys ja kappaleet pohjautuvat pitkälti Rudolphin teorioihin musiikin luonteesta ja polyrytmisten kokonaisuuksien rakentamisesta. Kuvien luomisen lisäksi musiikillisia yhtäläisyyksiä löytyy Wheater Reportiin, Irakereen ja Watts & Keltner Projectiin. Varsinkin viimeksi mainittuun lyömäsoitinprojektiin löytyy paljon yhtäläisyyksiä, mutta myös eroavaisuuksia. Molemmissa kappaleet syntyvät transsimaisesta toistosta ja soitinkerroksista, mutta Moving Pictures noudattaa paljon löyhempää rakennetta ja suurempaa vapautta.
Rudolphin rinnalla nähtiin toinen rytmiikan haastaja Hamid Drake ja lisäksi vetopasuunaa ja lyömäsoittimia käsitellyt Joseph Bowie. Ralph Jonesin soitinarsenaalin kuuluivat mm. bassoklarinetti ja poikkihuilu. Aivan mihinkään Eric Dolphy maailmoihin ei kuitenkaan eksytty, vaan parhaiten huilua hyödynnettiin rouhean blues –kappaleen melodiana. Lyömäsoitin arsenaalissa taas oli hieman runsauden pulaa, kun itse Rudolphkin vaihtoi kappaleen aikana soitintaan kolme kertaa vain nimelliseksi ajaksi.
Liikkuvien kuvien jälkeen iranilaissyntyinen Sussan Deyhimin esitti varta vasten Tampereen esitystä varten kootun rakkauslaulukokoelman The Last Words of Dutch Schultz, joka lainasi nimensä W. Burroughsin samannimiseltä kirjalta. Mitään yhtymäkohtia näiden kahden välillä on kuitenkin turha löytää. Esitys sisälsi pitkälti iranilaisia rakkauslauluja 70 –luvulta ja muutamia ylitulkittuja englanninkielisiä.
Esitys oli melkoinen sekoitus hotellipoppia ja salonkijazzia. Deyhimin osuus kokonaisuudessa oli kaiken lisäksi mitäänsanomaton, koska shown varasti pianisti Sir Grantin, basisti David Levrayn ja rumpali Steve Ferronen taustaryhmä. Varsinkin Ferrone tuntui koko ajan yrittävän tehdä soitettavasta musiikista mielenkiintoista. Onneksi Deyhim tajusi tämän ja antoi hänelle setin lopussa oman soolon. Setin lopettaneen Stevie Wonderin Pastime Paradise -kappeleen ylitulkinnan oikeutti vain komppiryhmän ylitsepursuava ilo soittamiseen, jota ilman kappaleen kuuntelemisaste olisi ollut sietämätön.
Imelyyden yliannostuksen jälkeen lavalle tepasteli Andrew Hill uuden kvintettinsä kanssa. Näky oli kuin Monkin olemuksen omaava, kuivettunut rypäle oli astellut poplarissa ja golfhatussa johtamaan jazzorkesteria. Deyhimin jälkeen kvintetti oli omalla tavallaan virkistävää ja innovaatista, mutta siltikään kylmiä väreitä ei syntynyt. Jokaisella muusikolla oli omat selkeät roolinsa orkesterissa ja sovitukset olivat harkittuja, mutta suuria tunteita kappaleet eivät synnyttäneet.
Illalla Klubilla esiintyi serkusduo Hank & Frank, joiden lisävahvistuksina olivat Skandinavian paras beatboxaaja Felix Zenger ja mc Payperwork. Tarkkasilmäisimmät katsojat saattoivat myös bongata Klaus Elfvingin heilumassa kulisseissa ja nostattamassa mielialaa. Varsinaiset biisit ja porukan Beastie Boys -meininki oli varsin menevää ja taidollisesti hyvää, mutta illan sankari oli kuitenkin Felix. Hän veti niin tiukkoja settejä, että varmasti yhdellä jos toisellakin loksahtivat leukaluut auki.
Zengerin oma kollaasisetti veti lopullisen huomion poikien osuudesta ja kyllä ujonpuoleinen turkulainenkin nautti tilanteesta. Kaiken kaikkiaan ryhmän sketsimeininki ja loppukevennyksen omaisena outrona vedetty ”hissitanssi” toimivat hyvänä lämmittelijänä ja tulevaisuudessa on mielenkiintoista nähdä miten homma toimii täyspitkänä settinä. Taitoa ja asennetta kun tyypeiltä löytyy jo riittämiin.
Suomalaisten bilepoikien jälkeen lavalle kapusi vihdoin illan pääesiintyjä Iswhat?! Aivan kuten nimikin vihjaa, yhtyeen musiikillinen sulautuma eri tyylejä aiheuttaa monille varmasti hämmennystä. Setti aloitettiin myöhässä ja alussa bändi suoritti pienen soundcheckin. Yleisö lähti kuitenkin hommaan hyvin mukaan ja oli kärsivällinen, eikä loppuiltakaan mennyt aivan käsikirjoituksen mukaan.
Alkuvaiheessa keikkaa mc Napoleon Maddoxin silmään tarttui yleisön joukossa vilistävä Burnt Sugar –yhtyeen trumpetisti Lewis ”Flip” Barnes Jr. Mies kapusi pyynnöstä innokkaana lavalle, josta alkoi hänen ja Maddoxin freestyle -setti päätyen Bush nuorempaa sättiväksi reggaeksi. Nykyaikana tuntuu olevan varsin helppoa improvisoida sanat yleisöä tyydyttävään muottiin, kunhan niissä mollataan Bushia.
”Oikeita” biisejä illan aikana kuultiin enimmäkseen tuoreelta The Life We Chose –levyltä, kuten sen nimikkobiisi ja Ellingtonia lainaava Mooche. Biisien sijaan varsinaiseksi kiintopisteeksi nousivat kuitenkin itse muusikot. Adam Rudoplhin bändin kanssa aiemmin soittanut Hamid Drake nähtiin jälleen rummuissa. Tuo melkein silmät ummessa soittanut mies oli kuin tornado lelusettinsä takana. Herra vaihteli tyylejä ja tempoa alituiseen kiusoitellen basisti Joe Fondaa. Kokoonpanon täydensi Jack Walker tenorisaksofonissa ja häijyn näköinen Claire Daily baritonisaksofonissa, joka todella osasi puskea tulta ja tappuraa torveensa.
Vaikka yhtye pursuaa virtuoosimaisia muusikoita, niin itselläni kävi henkilökohtaisesti sääliksi mc Maddoxia. Hänen vanhan koulukunnan beatboxauksensa toimii omassa lajissaan varsin hyvin, mutta kenenkään ei pitäisi joutua kapuamaan lavalle Felix Zengerin jälkeen. Tehtävä on ylivoimaisesti mahdoton. Kun Maddoxin orgaaninen tyyli keskittyi yhden levysoittimen simulointiin, niin tuntui kun Zengerillä olisi ollut suussaan kokonainen Protools –paketti. Tuon kaltainen asetelma on epäreilua kaikissa olosuhteissa.
Klubin yleisö kävi kuitenkin sen verran kuumana kyseiseen bändiin että he joutuivat kapuamaan lavalle vielä kaksi kertaa vetämään encoreja. Ensimmäisellä kerralla kansalle tarjottiin Pilgrammage ja toisella kerralla debyytiltä poimittu hidas Cold Hands.
Rankka 13 tunnin putki oli näin vihdoin ohi ja peti kutsui. Katso mitä perjantaina tapahtui ja tarkista myös sunnuntain loppusuora.
Otto Kylmälä
