Jazz Happening - perjantai

Kahdettakymmenettäviidettä kertaa järjestettävät jazzriennot ovat aina sykähdyttäneet Tampereen kulttuurielämää eikä tämäkään vuosi ollut poikkeus. Jazz Happening on pieni, mutta intensiivinen tapahtuma. Tilaisuuksien majapaikkoina ovat hämyiset Telakka ja Klubi, kansainvälisiä vieraita tulvii jokaiselta mantereelta ja organisoidun ohjelman ansiosta tapahtumasta ehtii nähdä melkein kaiken. Viikonlopun aikana laiminlöin syömistä, mutta närästyksestä huolimatta Tampereelle kokoontunut kerma ei, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta pettänyt.

Homma laitettiin käyntiin torstaina 2.11. valokuvanäyttelyllä, Adam Rudolphin pitämällä rumpu –klinikalla ja Kasper Collinin dokumentilla free jazz mies Albert Aylerista. Rudolph selitti talviviimasta lämmittelemään tulleille ihmisille näkemyksiään rytmistä ja niinkin pienestä asiasta kuin ”mitä on musiikki”. Kyseessä oli siis rumpuklinikka, vaikka Rudolph ei paljon taidoillaan leuhkinut. Herra aloitti puhumalla ja varsinaiseen soittamiseen päästiin vasta myöhemmin. Tämä saattaa vaikuttaa oudolta ainakin muutamien metallimiesten mielestä, jotka ovat tottuneet klinikoilla puuduttaviin tuplabassovyörytyksiin ja tomi –filleihin. Rudolph pureutui kuitenkin huomattavasti tätä syvemmälle.

Syvälle jazzin ytimeen päästiin perjantaina ja jo ensimmäisen yhtyeen aikana. Ruotsalais-norjalainen Atomic loksautti leuat ainakin allekirjoittaneelta täysin. Vaikka yleisesti olenkin melko kaikkiruokainen musiikin suhteen, niin free jazzia en ole ikinä täysin allekirjoittanut. Atomic onnistui silti tästäkin huolimatta vetämään minua lähemmäksi.

Yhtye risteili selkeiden melodisten teemojen ja hurjien rytmisten purkausten välillä ja hetkittäin tuntui että rytmisektio oli karkaamassa omasta talutushihnastaan, hyvällä tavalla. Rytmisektion norjalaiskolmikko melkein kisaili välillä keskenään, järjestäen omat kiihdytyskilpailunsa. Homma ei kuitenkaan kaatunut absurdiksi kaaokseksi, vaan muotissa pysyttiin.

Vaikka ruotsalaissolistit ja erityisesti bändin johtaja Fredrik Ljungkvist johti yhtyettä hyvin, huomio kiinnittyi enemmän komppiryhmän suuntaan. Rumpali Nilssen-Lovesta väreili nuoren Elvin Jonesin kaikuja ja hän näyttäytyi varmasti monelle epileptikkona, joka vain riehuu päämäärättömästi symbaaliyhdistelmiensä takana. Basisti H. Flatenin asukokonaisuus oli herkullinen – reikäfarkut ja lenkkarit. Tähän vielä yhdistettynä hänen tyylinsä piiskata kontraansa jouselle, niin lopputulos oli harvinaisen punk, niin ihanan punk. Takaapäin katsottuna pianisti Wiikin löysä olemus ja roikkuvat farkut muistuttivat Monkista ja käännyttyään paita paljasti kuitenkin tekstin "Trust me, I´m a Doctor". Loistavia kontrasteja bändin musiikille.

Settilistan alkupuolella kuultiin uudelta Happy New Years –levyltä Roma ja myöhemmin samalta levyltä pohjoismaiselle naapurillemme omistettu Poor Denmark. Viimeisenä kappaleena kuultiin ruotsalaisesta nuuskasta kertova Two Boxes Left, joka oli humoristinen ja täynnä poikamaista energiaa. Atomicin Coltranemaiset tunnelmoinnit yhdistettynä räjähtävään rytmiikkaan oli täydellinen avaus viikonlopulle. Kyseessä olikin eräs niistä yhtyeistä, joiden uusin albumi tarttui välittömästi mukaan.

Atomisen freejazzseikkailun jälkeen oli aika rauhoittaa tilanne Dhafer Youssefin ja hänen Divine Shadows Quartetin kanssa. Youssef on tunisialainen griot, trubaduuriperinnettä jatkava muusikko, jonka taustabändi koostuu pelkästään norjalaisista muusikoista. Youssefin osuus oli nuoralla kävelyä elektronisten ja orgaanisten vaikutteiden välillä. Ilmavat kappaleet olivat samanaikaisesti Massive Attackin ja drum & bassin sekoitusta, mutta todella orgaanista etnomusiikkia. Youssefin kurkkulaulu oli hyytävää ja Bela Fleckmaiset etnojazz maalailut toivat loistavan vastaparin loopeille ja sampleille. Kappaleet ja tunnelma olivatkin lopulta aika raskasta, melkeinpä metallista menoa.

Yksi festivaalin kohutuimmista esiintyjistä oli Marc Ribot Spiritual Unity orkestereineen. Ribot oli tänä vuonna samankaltainen odotettu kitaristivieras kuin muutaman vuoden takainen Bill Frisell, johtuen pitkälti Ribotin menestyksekkäästä, muutaman vuoden takaisesta Kuuba-projektista. Itselleni odotukset ja ennakkohypetys eivät nousseet esityksen tasolla ja lopputulos oli melko suljettua nyhertämistä. Muutamia kauniita melodioita ja teemoja, mutta periaatteessa juuri sen kaltaista free jazzia josta en pidä. Jokainen muusikko hääräsi eniten omassa nurkkauksessaan ja yhteispeli oli todella ponnetonta. Uusimmalla kokoonpanolla Ribot nostaa hattua Aylerin suuntaan, mutta verrattuna edelliseen Kuuba-projektiin, jossa hän elvytti vanhoja biisejä uudelleen, ei Ribot tavoittanut samanlaista säpinää.

Toisenlaista kitarointia oli luvassa Telakalla Raoul Björkenheim Trion myötä. Björkenheimin lisäksi pieneen nurkkaukseen kömpivät suomijazzin monitoimimies Uffe Krokfors bassoon sekä rumpuihin nuori Markku Ounaskari. Eikä jazzbändi ole jazzbändi ellei se ole reilusti myöhässä ja ensimmäinen kappale ei kestä yli puolta tuntia – Björkenheim trio on jazzbändi. Hitaasti, mutta varmasti he aloittivat sooloilun ja tunnelman kehittelyn. Mitään erikoisempia sooloja ei ensimmäisessä kappaleessa kuultu, mutta kun suurin osa ihmisistä näkee ja kuulee pitkitetyissä bassosooloissa päämäärätöntä ja logiikkaa vailla olevaa hapuilua, Björkenheimin silmissä kiiltää into että kohta mennään.

Hatunnosto Björkenheimille myös ennakkoluulottomasta asenteesta niin musiikkiin kuin esiintymiseenkin. Olen viimeksi nähnyt hänet lauteilla Tampereen Filharmonian kanssa ja eniten mies on viime aikoina heittänyt klubisettejä New Yorkissa. Ympäristön vaihdos ei kuitenkaan ollut mikään paha paikka kitaristille, vaan hän osasi heittäytyä karvahattu päässä Telakan intiimiin tiiliseinämiljööseen tuosta vaan. Ensimmäinen biisi, ja samalla viimeinen jonka ehdin kuulla, päättyi löyhään mukaelmaan Hendrixin Voodoo Chilestä.

Jouduin poistumaan Björkenheimin keikalta kesken kaiken, koska monista eri kolkista ponnistava etnokaravaani oli pian kapuamassa Klubin lauteille ja Balkan Beat Box olikin todellinen sirkuskarnevaali. Bändin sisääntulo starttasi narikoilta, josta alkoi kuulua torvien ja rumpujen jyrinää ja kulkue venyi vielä kunniakierrokselle ympäri baarialuetta. Karvakaftaaniin ja siankärsiin sonnustautuneet miehet nousivat lavalle ja nauhalta kiekui bändille tunnusomainen kukko. Selkeänä johtohahmona yhtyeessä toimi irokeesilla varustettu Sammy Davis Jr., jonka vastuulle kuului toimia mc:nä, lyömäsoittajana ja yleisenä kansankiihottajana. Myös muu bändi otti yleisönsä heti alusta alkaen ja koko ajan.

Yhtyeen musiikki oli täydellinen sekoitus aasialaisia rytmejä, ohjelmoituja sampleja ja huutavia torvia. Ryhmän keskiössä olivat ainoastaan tenori- ja alttofoni, sillä yhtyeeseen lisäksi kuuluvat vetopasuuna ja kolmas saksofoni puuttuivat. Kitaristi oli eräänlaisen mustalaissurfirockin sekoitus, kun taas basisti oli löysän reggaehenkinen.

Koko keikka oli tulista menoa ja pomppimista Baabelin torvien ja huutavien kanojen tahtiin. Yhtye on ehdottomasti koettava livenä, sillä se kuuluu siihen kouralliseen tasokkaita maailmanbändejä joiden musiikki on tasapainotettu kokonaisuus rytmiä ja etnotorvia. Samankaltaisia orkestereita ovat ainakin Firewater, Bollywood Brass Band, Zdob si Zdub ja Gogol Bordello, joissa kaikissa lyövät kättä vanhan musiikin perinne ja eteenpäin puskeva biletysvimma.

Konkreettisista kappaleista mainittakoon muutama, vaikka tunnelma ja kokonaisuus ovatkin bändin kohdalla se pääjuttu. Viikonlopun ensimmäinen, muttei tosin viimein nuoremmalle Bushille suunnattu protestilaulu, oli reggae La Bush Resistance, sitten 9/4 The Ladies, joka nimensä mukaisesti menee tahtilajiin 9/4 ja kevyesti svengaava Sunday Arak edustivat hieman matalatempoisempaa poljentoa.

Tulisemmaksi rytmit menivät kuitenkin kahden biisin mittaisessa encoressa, joista jälkimmäisessä Gross -kappaleessa rumpalin ja lyömäsoittajan välillä pidettiin kunnon battle. Ollessani jo Klubin ulkopuolella jäin epäröimään aloittiko bändi vielä kolmannen kerran. Ainakaan se ei olisi ollut mahdotonta, sillä adrenaliini puuskutti jopa ovimiehissä.

Sydän jyskytti vielä seuraavan päivän puolelle, joten siirry lauantaihin rytmitykseen.

Otto Kylmälä