12.10.2006
Klubi/Tampere
Neljä ajankohtaista ja omilla faniporukoillaan varustettua suomalaista yhtyettä lyöttäytyi yhteen Mambo Nordico 2006 -teemalla. Klubin aikaistuneen aikataulun ja omien työaikojen epäsuhdan takia ensimmäisenä soittanut Kevin jäi valitettavasti näkemättä, kuulemma olivat pistäneet hyvin. Sorry Kev, otetaan ensi kerralla uudestaan.
No, ainakin Kevinien nokkamies Ville Särmä tuli nähtyä lavalla, kun herra kävi korvaamassa Branded Womenin yhden uudella levyllä soivan kappaleen mieslauluosuudet, koska Jussi Sydänmäki ei valitettavasti voinut kiertää mukana. BW oli vaihtanut esiintymispaikkaa seuraavan kanssa ja oli ehkä hiukan hassussa välissä. Itse saavuin paikalle ensimmäisen biisin aikana ja koin jotenkin todella haasteelliseksi päästä heti mukaan yhtyeen tumman uneliaaseen yökerhorokkailuun. Tiedä sitten olisiko tilannetta auttanut, jos yhtye olisi painottanut enemmän rokimpia kappaleitaan. Toisaalta bändin vahvimmat ominaisuudet korostuvat nimenomaan niissä hitaammissa keikutteluissa: Katjan persoonallinen ja voimakas laulu, jota tukee vielä vahva preesenssi mikrofonin takana. Äänen taustalla Sallan kuulaat koskettimet ja tummanpuhuvan kiireetön rock-poljento. Rumpapallin siirtyminen Timo Koutalalta Artemi Remekselle ei tunnu hirveästi vaikuttaneen edellä mainittujen vahvuuksien osuuteen soundissa. Veikkaan että illan viimeisinä hitaina olisin jaksanut paremmin keskittyä yhtyeen eleganttiin tunnelmointiin. Nyt taisi olla liikaa puputupunoita pöksyissä.
Tv-resistori aloitti oikein hyvin. Näen tanssivan sun uudestaan ja kakkosalbumin nimibiisi Serkut rakastaa paremmin mentiin tutun hymyilyttävän tarttuvissa tunnelmissa. Turkulaisten luovasti kompuroivilla rytminvaihdoksilla ja harkitun naivistisella vuorolaululla haikeasti hippaileva poppis alkoi kuitenkin jostain syystä hiukan turtua kun päästiin pidemmälle. Mutta eipä hätää: Päivin suomentama Madonnan megahitti Like A Virgin taipui yhtyeeltä hillittömänä versiona, jonka perään omakin materiaali lähti taas ihan eri tason lentoliikkeisiin. Kielisoittajatkin irrotettiin välillä marakassien varteen ja encore kuultiin duettona. Kauheaa emoa sisältävät demot nostivat hymyjä kasvoille ympäri salia. Respa on parhaimmillaan erinomainen, mutta välillä homma meinaa kadottaa lumoavuutensa. Onneksi moiset hetket jäivät vain pieneen vähemmistöön.
Vaikka kiertueella oltiin liikkeellä tasavertaisina, oli yksi bändi kotikaupungissaan melko selkeästi se odotettu finaali.
Torstai-illan viimeisenä aktina esiintyi toisen levyn myötä mainettaan kasvattanut Risto. Itselleni kyseessä oli ensimmäinen Risto-live yli puoleentoista vuoteen ja täytyy sanoa, että eteenpäin on menty. Ville Leinosen liityttyä mukaan patteriston taakse Ristosta on tullut tiukka ja hurja liveyhtye. Ilman paitaa soittimiaan käskeneet rokkitaiteilijat saivat porukan vasta todella villiintymään. Hurmiossa säntäillyt klovnimainen Tuomas Eriksson komppasi menoa erinomaisella tyylitajulla.
Ylihärsilän persoonassa yhdistyy ovelasti turkkamainen maanikko ja viihdyttämisen taitava provokaattori. Hän on naivin skitsofrenisessa ahdingossaan uskottava, mutta samalla hänen onnistuu hauskuuttaa yleisöä oikeaan aikaan sijoitetuilla punchlineilla. Keikkaa seuratessa Hessun Kosto ja Hiirimuoren ahdinko alkavat tuntua oikeasti merkittäviltä ongelmilta. Setin loppupuolelle sijoitetut disco-palat loivat vaikutelman helvetillisestä messusta. Kvartetin rokki ammentaa vaikutteita laajalta skaalalta aina rockabillysta ja psykedeliasta keinuttavan tanssittaviin rytmeihin asti. Riston säveltaide pohjautuu usein erilaisten karikatyyrien käyttöön, mutta keikalla yhtye on uhkarohkea ja arvaamaton, pelottavan hyvä!
Teksti: Ilkka Valpasvuo ja Sami Nissinen (Risto), kuvat: Valpasvuo
