Svengi-festivaalin lauantai

Svengailu jatkui lauantaina neljän esiintyjän voimin, joten homma luonnollisesti alkoi aiemmin. Niinpä ensimmäisen esiintyjän aikana salissa oli vielä aika harvaa, mutta väkeä tuli kyllä koko keikan ajan lisää ja lopulta tupa oli ainakin silmämääräisesti täynnä. Väen vähyys ei myöskään haitannut yhtään illan lähes harrasta aloitusta. Jokaisen tapahtuman yllä leijuvat uhkakuvat iskivät tällä kertaa ehkä tutuimmassa muodossaan. Iltapäivällä kuultiin, että Riihimäen lahja suomalaiselle kitarapopille, Sister Flo ei pääse saapumaan paikalle. Syyksi mainittiin läheisen sairastuminen. Niinpä Svengijengi aloitti kiivaan puhelinrumban, päätyen lopulta melko helppoon ratkaisuun. Koska Ville Leinonen tätä nykyä kuuluu myös festivaalille buukatun Risto-yhtyeen rumpalin pallille, oli luontevaa kysyä Villeä paikkamaan. Herran tasosta kertonee parhaiten se, ettei loppuillasta muistanut edes kaipailla Siskojen perään. Suomen parhaita bändejä toki, mutta silti.

Villen mies ja kitara –setti rakentui oman materiaalin ohella paljolti alkuvuodesta valon näkevään projektiin. Poko julkaisee Leinoselta levyn, jossa mies tulkitsee Katri-Helenan, Juha-Matin ja muiden suomalaisen iskelmätaivaan tähtien tuotantoa. Puhelinlangat eivät toki laulaneet, mutta Tummat silmät, ruskea tukka kuultiin myös Svengissä. Ville Leinosella on käsittämätön läsnäolo. Vaikka hän onnistui mm. kaatamaan nuottitelineensä sillä seurauksella, että kappale piti aloittaa alusta, oli hiljalleen täyttyvässä salissa samaan aikaan hiiskuvan hiljaista että sen verran kipinöivästi sähköä, että lavalla laulujaan tulkinnutta Leinosta tuli seurattua kulmakarvoja väräyttämättä.

Uransa alkupuolellaan Leinonen pisti välillä melkoisen räävittömästi. Nykyään tasapainoilu runollisen herkän ja – kyllä – myös irstaan välillä tapahtuu sellaisella itsensä peliin laittamisella, että moista ei vain kukaan muu Suomessa hallitse. Kun käytössä on vain (toki koko ajan monipuolistuvalla tavalla soitettu) akustinen kitara, löytyy Villen laululle bändisoittoa enemmän tilaa. Ja mies kyllä ottaa sen tilan! Nytkin äänelliset rajoille viemiset ja kokeilut toivat uskomattoman paljon lisäväriä ennestään erittäin vahvoille kappaleille. Dans Ma Cabanessa ei muistanut edes kaivata Tuomas Luukkosen kuvankaunista huilua, Pikkusisko sai kyyneleet poskille... melkein. Kerta kaikkiaan loistavaa! Ja mies itse vielä oli jälkeenpäin pettynyt keikkaansa. Mitähän tunteita sillä nappiin onnistuneella keikalla sitten irtoaa?

Hämeenlinnan seudulla vaikuttava juurevan riehakas, akustispohjaista funkkia progeilevaan bluesiin ja luovasti eri suunnista ammentaviin mausteisiin sekoitteleva Dadao Trio pisti tiukasti kampoihin edellispäivän The Valkyriansin ska-kekkereille. Laulusta ja kielistä vastaava Juha Sarkkola pisti tuttuun tapaansa spiikkejä sen verran epämääräisinä ryöpsähdyksinä, että etenkin alkukeikasta asiat meni ihan ohi. Onneksi musiikki ei. Juha Tiaisen rytmikapuloinnin ja Ukri Kokkosen akustisen alapään luoma keitos tosiaan vaihteli riehakkaasta funkista Havaijin kautta lähes Hendrixmaiseen rock-virtuositeettiin, jossa maistui yhtä lailla vanhat blues-äijät kuin Rage Against The Machinen kaltainen hyökkäävyys.

Jo tutuiksi tulleiden Onon sun muiden joukossa oli mukavasti myös uusia sävellyksiä. Vielä tämän keikan pohjalta en ala analysoimaan, onko yhtye suuntaamassa purjeitaan uusiin tuuliin, mutta kokeilunhalu ja hersyvä potku ainakin tuntuvat edelleen olevan ohjenuorina. Takuuvarmaa tanssipotkua.

Suurimpia odotuksia varmasti asetettiin tamperelaisen Risto Ylihärsilän honteloille harteille. Miehen johtaman, herkästä keinuttelusta raivokkaaseen rock-psykedeliaan ja hikiseen disco-junaan yltävän Risto-yhtyeen kakkosalbumi Aurinko aurinko plaa plaa plaa nousi ilmestymisviikollaan Suomen virallisen albumilistan sijalle kaksitoista, joka kertoo sekä pitkäjänteisestä työstä että siitä että Riston maine suomalaisen sielunelämän tulkitsijana vetoaa entistä suurempaan kuulijakuntaan. Kun toinen toistaan hikisemmät ja valloittavammat keikat ovat viimeisen vuoden aikana kiteytyneet melkoisiksi juhlistuksiksi, luulisi bändillä olevan jo hiukan paineita. Joskus tulee huonojakin päiviä, kuinka meidän käy tänään? Ainakaan Hämeenlinnassa Ristolla ei kyllä ollut huolta moisesta.

Oma suhteeni bändiin liikkuu ehkä hiukan liikaa fanituksen puolella, mutta onhan Desibelikin aika pitkälti fanzine. Voin silti luvata, että jos löydän jutusta puutteita tai homma ei potki, niin kerron sen kyllä vaikka kyseessä olisivat parhaat frendini. Saavat sitten pistää ollisaarelamaisesti nokkaan, jos siltä tuntuu... Riston kohdalla hommasta on vaikea löytää heikkouksia. Ensinnäkin: vaikka yhtyeestä voi halutessaan vetää lankoja moneenkin suuntaan, kuten vaikkapa Kari Peitsamoon, on Risto aika lailla omillaan. Toisekseen: Viimeistään Ville Leinosen loksahdettua neliöön, on kasassa sellainen yhteen puhaltava joukko luovaa voimaa ja soiton paloa, että aina vaan jaksaa hämmästellä. Muutamia kohtia sanoituksista voisi toisaalta pitää hiukan halpahintaisina koukkuina, kuten Puputupunan live-version Haista sinäkin vittu-tylytystä keskellä rakkauden hattarapilviä. Toisaalta moinen suoruus on erittäin tervetullutta ja piristävää. Kokemuksesta voin silti sanoa, että niiden vaikutus kärsii toistossa. Ehkä kolme Risto-keikkaa puolentoista viikon sisään on liikaa...

No se syvällisemmistä mietteistä ja takaisin Hämeenlinnaan. Piristävästi setti oli muuttunut edellisestä kohtaamisesta. Nyt Hessu kostaa sai aloitusvuoron morriconemaisine melodika-kuvioineen ja sarjakuvamaisine lännentarinoineen. Melko hitikkäästi mentiin Annukan kaa, Levy-yhtiön jätkät, Nina, olen palasina, Discopallo ja Puputupuna. Pitkästä aikaa kuullut Mennään Aasiaan ja Kultainen sade putosivat hyvin, Pikkuoravien ja Minä oon nähnyt jumalan kasvot -kappaleiden live-sovitusta saan vieläkin jäädä vartoomaan. Psykedeelinen Hiirimuori ja Buddhan pää ei päättynyt hyvin, Unessa mies, valveilla nainen pisti haikeasti svengaamaan. Paita lähti Ristolta jo varhaisessa vaiheessa ja jengi eli keikkaa vahvasti alusta asti. Miehen koskettimien käsittely tuntui yltyvän runnomisen tasolle, kitaristit Minna Kortepuro ja Tuomas Eriksson pistivät molemmat melkoisen sankarillisesti. Leinosen rumputyöskentelyssä on sen verran paljon potkua, että hiki lensi eturiveihin asti. Taas tuli sellainen tunne, että bändi antoi yleisölleen kaikkensa.

Riston oltua parin keikan verran päätöspaikalla, tuli hiukan hassu olo kun muisti, että hei, tämähän ei ollut vielä tässä! Monessa sopassa keitetty suomalaisen reggae-kentän monitoimimies Antti Nopsajalka nousi illan päätteeksi lavalle yhdessä Dj Svengalin kanssa ja letkeä reggae veti loputkin mehut. Jo vuosia suomi-reggaen tunnetuimpiin nimiin kuulunut Nopsajalka on vasta nyt julkaisemassa omaa soolo-debyyttiään ja tottakai kyseinen Tontilla taas oli vahvasti esillä. Mitään sen kummempaa yllätystä tai odottamattomia suuntia kaksikko ei ollut settiin valinnut, mutta myöskään mitään tylsää ei hölkkäys ollut. Melkoisesti venytetyllä encorella kuorrutettu keikka oli toimiva päätös entistäkin paremmin toimineelle Svengille. Hyviä esiintyjiä, sopivasti väkeä, hyvää meininkiä ja melkoisia elämyksiä. Niin oikein.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo