Fonal

”Hyvä vanhempi, kuuntele tämä levy läpi ennen kuin annat sen lapsellesi. Jotkut lyriikoista saattavat olla haitallisia kasvuikäiselle.” Lähinnä Yhdysvaltalaisissa gangsteri-räp-levyissä nähty Parental Advisory – Explicit Lyrics on sinänsä ihan tarpeellinen varoitus levystä, jossa työnnetään hieromasauvaa perseeseen hiljaa, mutta olisi huutava vääryys väittää Riston tuoreen kakkoslevyn sisältävän pelkkää räävitöntä provosointia ja puolipornahtavaa irstailua. Edellä mainittu onkin niitä ainoita harvoja kohtia, joissa joillain ihmisillä saattaa alkaa korvat punottaa. Verrattuna esimerkiksi ensimmäisen levyn Levy-yhtiön jätkät -kappaleeseen, Aurinko aurinko plaa plaa plaa on itse asiassa yllättävänkin korrekti – yhtye tuntuu keskittyvän entistä enemmän kauneuteen ja musiikin kautta säväyttämiseen. Samoin maestro Yli-Härsilä on onnistunut tekemään jopa lähes ”normaalilta” vaikuttavan kuvankauniin tuutulaulun Pikkuoravat, jossa haikean keinuttelun seassa oleville sanamuodoille lähinnä hymähtelee hymyillen.

Muutaman kuuntelun perästä tuli mietittyä, että hitto, onpas monta slovaria. Silti levyllä on vauhdikasta paahtoa niin rokilla kuin diskolla meiningillä ihan riittävästi. Ehkä tämä fiilis kumpuaa siitä, että Riston anti kulminoituu niin selkeästi ainutlaatuisempaan suuntaan livenä, jolloin herkät ja riehakkaat hetket ovat molemmat mielettömän vetäviä ja intiimejä. Ja keikoillahan toki soitetaan enemmän noita menoraitoja. Levyyn kohdistuneet ennakko-odotukset olivat myös hiukan kohtuuttomalla tasolla, kun Risto-ilmiö on muutaman vuoden ollut meikäläisenkin taloudessa niitä ihan kovimpia juttuja. Samoin kuin jo niin monissa vuosienkin päästä mainitsemisen arvoisissa levyissä, myös Aurinko aurinko plaa plaa plaa vaatii todelliseen avautumiseensa ainakin sen kymmenen kuuntelua. Ja senkin jälkeen muutamat kohdat ovat selkeästi yli muiden.

Levyn megahitti on jo singlenä kuultu ja keikkasoitossa rutinoitunut härskihkö ja hiukan limainen Diskopallo - kertomus isin tytöistä, diskosavusta ja sado-masokismista. Eli yksi puoli sitä ennestään tuttua Ristoa, mutta tällä kertaa hämmästyttävän riettaalla disko-toteutuksella. Kiivaasti nytkyvä levyversio on yllättävän synkkä. Koko Risto-ilmiötä kuvaa mielestäni aika osuvasti Rakkauden rock-kappaleen riehakas aloitus ”Huhhuh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset...” Riston kappaleissa seikkailevaa persoonaa kuvaa hyvin myös Minä oon nähnyt jumalan kasvot -biisin kohta ”Tulkaa pihalle koittamaan, senkin fiilisrosvot...” Juuri menevämmät palat, edellä mainitut kiivaasti junnailevat avaus- ja kolmosraita, Diskopallo, mahtipontinen Kari Peitsamo-luenta Rakkaus ja mainiosti räiskyvä Lamppu ja lamppu tarjoilevat levyn tarttuvinta antia. Illan viimeisille hitaille kelpaa jo kehutun, pameissa harhailevan Pikkuoravien lisäksi ennen muita keikkahuipennukseksi kasvanut Pupu Tupuna, joka nousee saman tein yhdeksi todellisista Risto-klassikoista. Myös Auringon prinsessa toimii hyvin, Rukous ja Muistatko kun tanssittiin jäävät muun materiaalin jalkoihin.

Levyn sävyt vaihtelevat sen verran laajalla skaalalla, sekä tunnelman että vauhdin puolesta, että miksikään helpoksi tapaukseksi Aurinko aurinkoa ei voi julistaa. Koska kappaleiden tasoerot ovat joissain kohtaa kohtalaisen selkeitä, ei levyä voi täysillä pisteillä suitsuttaa. Eipä sillä, että noilla kriteereillä olisi voinut sitä ensimmäistäkään, mutta sillä oli lisäetuna koko jutun tuoreus. Ei siis täysi kymppi, mutta loppujen lopuksi erittäin hieno jatko ensimmäisen levyn luoman kulttimaineen jatkajaksi.