Kauko Röyhkä, Olga

Torstaina Urho Kekkosen kadun tunnetuimmalla rock-klubilla esiintyivät Kauko Röyhkä ja Olga yhtyeineen. Ensinmainittu starttasi Tavastian lauteilta pienimuotoisen kiertueen ja Olga juhlisti puolestaan toisen pitkäsoittonsa Tämä pimeä puoli julkaisua.

Ilta käynnistyi jo hieman kymmenen jälkeen, kun Olga kapusi nelimiehisen bändinsä kera lavalle. Aiemmin allekirjoittaneelle suht tuntemattomaksi jäänyt esiintyjä osoittautui tyyliltään ja tavoiltaan monin tavoin melko Röyhkämäiseksi. Suurimman osan aikaa pelkistetyt ja sangen intiimin tuntuiset sävellykset leijuivat joko vaimean mietteliäissä tai nyrjähtäneen vinoissa tunnelmissa. Suorat, pistelevän toteavat ja paikoittain jopa julman kovilta vaikuttavat lyriikat muodostivat puolestaan oman rinnakkaisuniversuminsa, jossa kaikki tuntui niinikään jatkuvasti olevan vähintäänkin piirun verran sivussa ns. normista. Ne harvat rullaavammat ja nopeammat kappaleet joita settiin oli siunaantunut, saivat puhallettua eloa yleisöön, mutta muuten tunnelma oli oudon varautunut ja odottava.

Olgan laulu sopi musiikkiin kuin nakutettu ja bändin soitto puki vokalistin tulkintaa mainiosti, mutta syystä tai toisesta vasta keikan viimeisellä kolmanneksella homma lähti toden teolla toimimaan. Uuden levyn avausraita Seireenien saarella ja pari rennommin svengaavaa menosiivua (joiden nimet jäivät epäselviksi) nousivat selvästi keikan kohokohdiksi. Myös viimeisenä esitetty ”suuri, kaunis ja mahtipontinen” kappale jäi tiheine tunnelmineen ja kunnioitettavine mittoineen positiivisella tavalla helposti mieleen.

Upealla, vaikkakin rahdun kapean tuntuisella, äänellä varustettu laulajatar esiintyi itsevarman oloisesti ja bändin soitostakin löytyi mukavasti nyansseja. Toisen kitaristin ja basisti/kosketinsoittajan harvat stemmat toivat myös oman pienen osuutensa kokonaisuuteen, joka kuitenkin jäi lopulta hieman epätasaiseksi. Kyseessä on kaikesta huolimatta lupaava artisti, jonka liikkeitä kannattaa tarkkailla – etenkin nyt kun uusi albumi on ilmestynyt juuri kauppojen hyllyille.

Olgan poistuttua estradilta seurasi puolen tunnin mittainen roudaustauko, jonka aikana sali täyttyi edelleen hitaasti väestä. Tässä vaiheessa myös aiemmin autiona pysynyt estradin edusta kävi hissukseen ahtaaksi ja kun illan pääesiintyjä saapasteli viimein lauteille oli etummaisissa riveissä jo suorastaan ahdasta.

Kauko Röyhkä julkaisi taannoin uuden tuplakokoelman, jolla tämä ikinuori räyhähenki tuo esille tuttujen luottonumeroidensa lisäksi myös joitain tuntemattomampia kipaleita vuosien varrelta. Samaa periaatetta toistettiin myös Tavastian keikalla ja biisilista tarjosikin radiosoittoa saaneiden herkkujen höysteeksi muutaman maittavan yllätyksen.

Keikka käynnistyi pitkällä virittelystä nousseella introlla, jonka päätteeksi ämyreistä kajahti ulos ilkikurisen iloinen Steppaillen renkutus. Röyhkän sanojen mukaan viimeksi joskus vuonna 1981 soitettu debyyttialbumin helmi saikin innostuneen välittömän vastaanoton, mikä tuntui huvittavan esiintyjiä suuresti. Tämän hihasta vedetyn ässän perään tarjottiin vastavuoroisesti uusimman Elämä ja Kuolema levyn rockaava avausraita Shangri-La, joten 25 vuoden mittainen ympyrä suljettiin saman tien. Viimeisimmältä kiekolta kuultiin Shangri-Lan lisäksi ainoastaan nostalgiahenkinen 50-luvun kerrostalot, jonka tulkinta näytti kirvoittavan Röyhkästä erityisen paljon tunnetta. Tuoreelle Lauluntekijä kokoelmalle äänitetty Amerikka edusti tuoreempaa materiaalia ja kyseinen kipale pitikin hyvin puoliaan kovassa seurassa.

Röyhän parinkymmenen pitkäsoiton mittaisesta diskografiasta löytyy lukuisia helmiä ja yleisön kestosuosikkeja, mutta tällä kertaa suurin osa niistä ohitettiin tylysti. Vanhoista valteista soitettiin sentään Majavalakki, Lauralle ja Paha maa, joista etenkin viimeksimainittu nousi tyystin uudelle tasolle. Hyväntuulinen Röyhkä totesikin välispiikissä jääneensä kummallisen voiman valtaan biisin aikana ja herra aprikoi joutuneensa mahdollisesti salaman iskemäksi. Vihaiset miehet, paskat kaupungit ja keväät sun muut nivelet jäivät siis tällä erää soimatta, mutta kuka niitä samoja vanhoja viisuja nyt jaksaisikaan aina kuunnella.

Viiden vuoden takainen klassikkoalbumi Miss Farkku-Suomi sai sen sijaan ansaittua näkyvyyttä setissä. Groovaavasti rockaava Sanojen valtakunta ja vähintäänkin yhtä rullaavasti puskeva nimibiisi soivat livenä säröisempinä ja pistävämpinä kuin koskaan. Näissä äänekkäissä rock-jyrissä Timo Vikkulan ryhdikäs kitarointi nousi äärimmäisen merkittävään asemaan, samoin kuin rytmiryhmä Mats Huldénin ja Tero Klingin jämerä pohjatyö. Erinomaisesti soundaava bändi olikin selvästi vahvempi ”oman” materiaalinsa työstössä, kuin vanhojen Narttu viisujen versioinnissa. Popimpi Kaislikkonainen ja keinuvasti etenevä Muinainen härkä taittuivat myös komeasti, vaikkeivät ehkä aivan sinne terävimpään päähän nousseetkaan. Miss Farkku-Suomelta oltaisiin omasta puolestani voitu soittaa vielä vaikkapa Cooperin testi ja Disko-Datsun, mutta hyvä otanta tämäkin jo oli.

Harvemmin keikoilla vedettyä materiaalia edustivat setin loppupuolella kuullut, Akti levyltä löytyvä Observatorion mäellä, sekä joitain vuosia tuoreempi Kesäpäivä, jotka kumpainenkin ovat päätyneet myös uudelle kokoelmalle. Kipaleet sopivat livetilanteeseen oikeastaan yllättävänkin hyvin, vaikka merkittävä osa yleisöstä ei raitoja nähtävästi tunnistanutkaan. Keikan virallinen osuus päättyi Etsijät levyn nimibiisiin, joka kaikessa kaoottisessa särössään ja kolisevassa kulussaan on eräs Röyhkän parhaista biiseistä – koskaan. Nytkin hitaasti syttyvä ja lopussa väkevällä liekillä palava teos sai vedettyä koko yleisön mukaansa. Kappaleen loppupuolella Röyhkä kiitti yleisöä komeasti ja vetäytyi valoista takahuoneen puolelle, minkä jälkeen trio Vikkula – Huldén – Kling viipyi vielä hetken lauteilla.

Kuten olettaa sopikin, yleisö ei tyytynyt tähän annokseen ja pitkän taputuksen päätteeksi herrat palasivatkin hetkiseksi takaisin estradille. Röyhkä kertoili samalla omaan viipyilevään tyyliinsä, että hän ei periaatteessa perusta encoreista. Kyseinen ilmiö on kuulemma oikeastaan vain ikuisesti toistuva rituaali, mutta nyt kun fiilis oli näin loistava, niin miksipä sitä ei voisi vielä yhtä biisiä soittaa... Tämän pienen puheentapaisen päätteeksi kansa sai kuulla nasevasti soitetun Talo meren rannalla kipaleen, minkä jälkeen ilta oli livemusiikin osalta ohitse.

Röyhkä ei osaa heikkoa keikkaa heittääkään ja torstai-iltana nelikko oli Tavastialla vielä erityisen hyvässä terässä. Räyhähengen virne ei osoita siis vieläkään pienintäkään hyytymisen merkkiä vaan päinvastoin, se saattaa olla nyt leveämpi kuin vuosiin. Ellette usko niin menkää ja nähkää.

Teksti ja kuvat: Mika Roth