Kickstart 2006, lauantai

Perjantain Kickstart-päivä oli sen verran makoisa, ettei lauantaiaamuna uskonut millään pääsevänsä illalla samanlaisiin fiiliksiin. Kuinka väärässä voi olla? Ennakkoluulot ovat inhimillisiä mutta typeriä. Etteivätkö muka No Shame, Satura Lanx ja Superchrist pistäisi tennaria vipattamaan? Pistäisivät toki, mutta suurin huolenaihe oli – syystä tai toisesta – illan pääesiintyjä The Sounds. Niin, kuinka väärässä sitä voikaan ihminen olla?

Lauantai-ilta alkoi Seapilotsin rokkaamisella. Järin suuria muistijälkiä ei kappaleistaan jäänyt, mutta esiintyminen oli viihdyttävää. Paikalla oli perjantain tapaan tähän aikaan vielä vähänlaisesti väkeä, mutta tunnelma Seapilotsin keikan aikana kuitenkin lämmin ja vastaanottavainen. Paidan pois heittänyt laulaja Jan-Peter Saarimäki piti huolen siitä, että vähäväkiselle yleisölle tarjoiltiin eläväistä meininkiä. Hyvä alku illalle.

Pikkulavalla esiintynyt Satura Lanx nähtiin nyt Lutakossa toistamiseen kuukauden sisällä. Lutakko liekeissä -festivaaleilla bändi esiintyi alkuillasta kouralliselle väkeä liian suurella lavalla. Keikka oli mainio, mutta nyt puitteiden ollessa pienemmät puristui bändistä enemmän irti. Lavan edustan mosh pitissä näytti olevan sen verran hurja meininki, että oli syytä pysytellä hieman kauempana. Bändin liikkuvin jäsen puolestaan oli laulaja Hannu Oksa, jonka tiedostavat välispiikit toivat esitykseen syvyyttä. Nuoria kavereita, mutta selvästi aatteen miehiä. Viime keikalta mukaan tarttui single, nyt oli jo pakko ostaa pitkäsoitto.

Elisabeth Underground on jyväskyläläinen yhtye , joka juhlisti elokuussa julkaistua toista albumiaan sillä parhaalla tavalla, eli keikkailemalla. Perinteisillä soittimilla välillä varsin rokistikin soittanut yhtye soitti uuden 2-levyn raidoista leijonanosan. Laskuissa menin sekaisin, sen verran tehokkaasti musiikki vei mukanaan. Oli pakko laittaa silmät kiinni, antaa kehon liikkua ilman rationaalisuuden asettamia rajoitteita ja lähteä ajatuksissa jonnekin muualle (luonnollisesti jonnekin vuoden 2015 Hill Valleyn tienoille).

Silmiä olisi kannattanut pitää enemmän auki, sen verran ihastuttava ilmestys Elisabeth Undergroundin laulaja Malla Malmivaara ihastuttavissa saapikkaissaan oli. Toivottavasti yhtye saa uudesta levystä nostetta ja suosiota. Samaan hengenvetoon on todettava, että toivottavasti Elisabeth Underground välttää Kemopetrolin kohtalon eikä muutu tylsäksi junnaukseksi. Sen verran paljon samaa orkestereissa kuitenkin on.

Ihana nainen sulostutti myös seuraavalla keikalla. Muinaisesta Grumpsista tuttu Superchristin basisti Minttu Muranen oli alaselkään ulottuvine lokseineen hyvinkin hehkeä ilmestys. Viimevuotinen Superchrist-platta Colorgun on paikoitellen erittäin mainiota kuultavaa, ja keikalla biisit toisinnettin varsin mallikelpoisesti. Erityisen hauska oli seurata Mikko Lohenojan vinkeää kitarointia, joka surisi, pörisi ja kumisi sinne tänne pitkin baarinnurkkaa. Mainiota!

Ison lavan haltuun ottanut Ghost Brigade soitti metallista musiikkia groovella. Bändissä on stonerporukka Sunriden jäsenistöä, joten rullaavuuden ymmärtää. Tässä vaiheessa iltaa alkoi tanssisali olla jo sopivasti täynnä. Liekö Ghost Brigade ollut useamman yleisön edustajan suosikki vai mikä lienee syynä, että yhtye onnistui nostattamaan hyvän meiningin vaikka onkin varsin tuntematon nimi ja useimmille varmasti täysin uusi tuttavuus. Musiikissa oli kuitenkin jotain, minkä ansiosta Ghost Brigadelle voi hyvinkin povata keskisuurta menestystä tietyissä piireissä.

Illan toinen punk-bändi No Shame soitti seuraavaksi baarin puolella. Vuosien kuluessa No Shamesta on kehittynyt ärhäkäs, nopea ja rujo. Usein luiskahdetaan silkan hard core -kaahauksen puolelle. Ja hyvä niin, sillä bändi tietää mitä tekee. Keikan aikana kuultiin niin uutta kuin vanhempaakin tuotantoa. Uudelta Face the Truth -ep:ltä soitettiin eräskin tiukka rypistys, ja muutaman vuoden takaisen Schpunk-levyn hitti Xion vedettiin sekin intensiivisesti. Levyversion laahaavuudesta ei ollut tietoakaan.

Laulaja-kitaristi Sampsa Sarparanta ansaitsee kunniamaininnan ainoana pöydällä hyppineenä esiintyjänä. Kirkasotsaista ja idealistista meininkiä. Hatunnoston arvoinen keikka.

Ja sitten se viimeinen esiintyjä. Kuten alussa totesin, olin ennakkoon hieman skeptinen The Soundsin suhteen. Syytä en tiedä, mutta luulen sen liittyvän siihen mielikuvaan, jonka sinänsä varsin pätevä hitti Living in America on muodostanut. Nimenomaan se ainoa hitti, jonka varassa yhtye ratsastaa. Tänä vuonna ilmestynyt kakkoslevy Dying to Say This to You ei saanut mediassa kovin mairittelevia arvioita, ja oletin yhtyeen olevan, jos ei tiensä päässä, niin umpikujassa ainakin. On typerää tehdä päätelmiä hajanaisista informaatiohippusista, sillä kokonaiskuva on väkisinkin hajanainen. Lutakossa lauantai-iltana esiintynyt The Sounds näytti nimittäin närhen munat kaikille muille esiintyjille ollen festivaalin paras ja kaunein.

Heti keikan alusta lähtien oli selvää, että The Soundsin laulajatar ansaitsi tulla kruunatuksi festivaalin kuningattareksi. Maja Ivarsson riekkui, hyppi ja potki ilmaan ja ennen kaikkea lauloi erinomaisesti. The Soundsin musiikki oli energistä ja tanssittavaa glamia ja kasaria sekoittavaa popmusiikkia, joka sinänsä toisissa käsissä ja suissa olisi tuskin noussut niin korkeisiin sfääreihin kuin lauantai-iltana Lutakossa. Tuntui siltä, että oli joutunut johonkin kauniiseen ja pehmeään tilaan, jossa normaalit ajan ja paikan lait eivät päteneet. Millään ei muulla kuin välittömällä musiikillisella kokemuksella ei ollut merkitystä.

Kyllä, rumpali laahasi ajoittain; ei, kappaleet eivät olleet mitään maailmoja mullistavaa. Silti oli pakko seurata esitystä suu ammollaan ja ihmetellä, kuinka maailmasta voikin löytyä jotain niin hienoa, kuin elävä musiikki. Hienosti kontaktia yleisön kanssa ottanut Ivarsson sai The Soundsin esityksen tuntumaan yhdeltä vuoden hienoimmista live-elämyksistä. Ja tulihan se hitti Living in Americakin sieltä viimein, mutta tässä vaiheessa oli jo tyystin ehtinyt unohtaa, että sitä oli alun alkuaan odottanutkaan.

Tämän syksyn Kickstart onnistui loistavasti, jopa yli odotusten. Mahtava valikoima erilaisia esiintyjiä, loistava yleisö ja hieno keikkapaikka, siinä resepti menestykseen. Kiitos!

Teksti ja kuvat: Tuomas Tiainen