Kickstart 2006, perjantai

Jälleen on tullut se aika syksystä, jolloin Lutakon tiloissa pääsee ihmettelemään toinen toistaan parempia ja erilaisempia esiintyjiä peräti kahtena peräkkäisenä iltana. Kyse on tietysti Kickstart-sisäfestivaalista, joka järjestettiin tänä vuonna kuudetta kertaa. Kickstartin artistikattaus on ollut erinomainen koko festivaalin olemassaolon ajan, eikä tälläkään kertaa osuttu line-upin suhteen harhaan. Kirjava esiintyjäkaarti koostui niin indiepoppareista, alakulttuuripunkkareista, hiphoppareista kuin MTV-rotaatiossa olleista länsinaapureistakin.

Perjantai alkoi vaihtoehtopoppailun merkeissä Kastorin saadessa kunnian toimia festivaalin ensimmäisenä viihdyttäjänä baarin nurkkaan pystytetyllä pikkulavalla. New Music Community -kollektiivin yhtye Kastor on jäänyt itselleni tätä ennen vieraaksi, joten nyt oli hyvä tilaisuus paikata aukko indie-sivistyksessä. Valitettavasti keikka ei aivan täysin vakuuttanut, vaikka kaikin puolin mallikasta kuultavaa ja katseltavaa olikin. Bändi soitti vuoroin hiljaa, vuoroin lujempaa sinänsä pätevää indietään, mutta jotakin esiintymisestä jäi kuitenkin puuttumaan. Vika voi olla allekirjoittaneessakin, mutta hivenen itseriittoinen kuva yhtyeestä välittyi. Plussaa basistin kengättömyydestä sekä rumpalin ja kitaristin hyvästä meiningistä.

Hieman valjuksi jääneen aloituksen alkoikin seuraavan esiintyjän aikana räjähdellä pääkopassa, kuten joskus live-tilanteissa käy. Vastikään debyyttialbuminsa julkaisseen Magenta Skycoden nokkamies Jori Sjöroos lienee tuttu joillekin Fu-Touristista mutta useimmille PMMP:stä. Mies on nimittäin kynäillyt muun muassa tämän tyttöduon hittejä. Magenta Skycode sen sijaan oli kaukana soittolistoilla viihtyvästä musiikista. Maalailevia kappaleitaan hillitysti esittänyt yhtye loihti saliin upean tunnelman. Musiikin vaikuttavuutta korostivat vielä hienot valot. Fu-Touristin esiintyminen tuli aikoinaan todistettua viinanhuuruisissa haalaribileissä, joten oli suuri ja ehdottomasti miellyttävä yllätys havaita, että Sjöroos hoitaa tämänkin osaston hienosti. Miehen lauluääni ja eteerinen presenssi tekivät vaikutuksen, ja yhtyeen välillä Pink Floydin, välillä Tortoisen, välillä The Curen mieleen tuova musiikki vei matkalle jonnekin kaukaiseen ja turvalliseen paikkaan.

Päänsisäinen matkailu jatkui Underwater Sleeping Societyn myötä. Uuden Lotus-ep:n (lausutaan basisti Jussi Hietalan kertoman mukaan englantilaisittain ”löythys”) myötä julkaisurintamalla aktivoitunut viisikko olisi soittanut suohon kenet tahansa. Sekä vanhaa että uutta materiaalia esittänyt yhtye oli live-tilanteessa vähintään yhtä hyvä kuin levylläkin. Soitto oli samanaikaisesti sekä tiukkaa että ilmavaa, polveillen ja kasvaen luonnollisesti ja lämpimästi. Aivan kuin kahden aiemmankin yhtyeen laulajat, ei UWSS:n Okko Nieminenkään liikoja jutellut. Laulaa sen sijaan tämä Thom Yorken kadonneelta pikkuveljeltä näyttänyt keulakuva osasi. Viimeisenä soitettu uuden ep:n avausraita Silence Teaches You How to Sing oli selvä live-hitti tarttuvine klarinettiriffeineen.

Täysin erilaisiin tunnelmiin pääsi seuraavaksi isolla lavalla vuorossa olleen Evilsonsin näyttäessä kuinka pidetään kivaa. Punkahtavaa skata soittavat espoolaiset saivat energiallaan yleisön laittamaan tanssiksi. Allekirjoittanut pisti vanhana ska-diggarina jalalla sen verran koreasti skankaten, että hiki tuli hetkessä. Hiukset eivät olleet Evilsonsien keikan jälkeen ollenkaan hyvin, mutta vähempää eivät olisi ulkonäköseikat kiinnostaa edes tätä hiusneurootikkoa kun lauteilla oli Evilsonsin tasoinen orkesteri. Etenkin laulaja Fredi teki vaikutuksen välittömyydellään ja energisyydellään, eikä kaveri pöllömpi laulajakaan ollut. Komean keikan kruunasi urkuri Veikon hillitön strippausnumero. Vuoden parhaita keikkoja.

Tommi Liimatta Test Pressings -yhtyeineen sai kyseenalaisen kunnian soittaa Evilsonsin pompittavan keikan jälkeen. Huoli hissuttelusta oli turha, sillä Abso-mies ja bändi korjasivat potin kotiin. The Test Pressings soitti mainiosti Liimatan kahden soololevyn, vuoden 1996 Liimatan pan alleyn ja jokin aika sitten julkaistun Tropical Cocktailin materiaalia.

Letkeä ja leppoisasti pelmuileva musiikki oli tässä vaiheessa festivaalia erikoisen piristävä annostus. Mutta ne sanoitukset! Useammin kuin kerran oli naurettava ääneen lyriikan tehdessä täyskäännöksiä. ”Älykkään miehen Eppu Normaalia”, totesi lappeenrantalaisystävä sanoista. Kunnia kummallekin, mutta kyllähän nämä eri sarjoissa painivat.

And then something completely different. Kolmen keikan Suomen-kiertueella ollut amerikkalainen Dälek edustaa hip hopin vaihtoehtoisempaa laitaa raskaine äänimaisemineen ja äärimmäisen tiedostavine sanoituksineen. Newjeseyläiskaksikko oli sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti perjantai-illan raskainta antia. Nimikkoräppäri Dälekin ulosanti oli läpi keikan suhteellisen samankaltaista ja väliinsä monotonistakin, mutta ehdottoman toimivaa. Julistaminen hoitui ilman turhaa uhoa vaikka energiaa räpeissä olikin. DJ Oktopusin raskaat taustat muistuttivat kenties hieman kotimaisen Kaucas-poppoon biittinikkari Kontackton painostavia tuotoksia.

Jos oli Magenta Skycoden esiintymisessä tunnelmaa, oli sitä myös Dälekillä, joskin tyystin erilaista. Dälekin musiikki livetilanteessa oli jotain sellaista, että oli muutaman ensimmäisen numeron aikana pakko vain nauttia apokalyptisestä tunnelmasta ennen kuin uskaltautui liikkumaan. Nähtävästi monella muullakin oli hankaluuksia heilua Dälekin tahtiin, sillä mitään tanssin juhlaa ei missään vaiheessa koettu. DJ Oktopus huomauttikin asiasta ystävällisesti ennen encorea. Yleisön pataluhaksi haukkunut taustapiru kera verbaaliakrobaattikaverinsa saivat kuitenkin viimeisen kappaleet ajaksi Lutakonkin tuleen. Dälek oli yksi festivaalin parhaita ja vaikuttavimpia esityksiä, joten oli kummallista, että suuri (ellei suurin) osa yleisöstä istui setin aikana baarin puolella. Paljon menettivät, rutjakkeet.

Viimeinen esiintyjä oli se, mitä olin perjantaina odottanut eniten. The Valkyrians on perinteisiin uskova kohtuullisen tyylipuhdas ska-pumppu, joka pistää liikkumaan niin skankkarin, punkkarin kuin rokkarin ja popparinkin. Valkyrians teki evilsonsit ja pisti pystyyn uskomattomat bileet. Sekä covereita että omia kappaleitaan soittaneet helsinkiläiset olivat ehdottoman tyylitietoisia sekä musiikillissa että ulkomusiikillisissa seikoissa. Valkyrians soittaa energistä musiikkiaan ammentaen sekä alkuperäisestä jamaikalaisesta skasta että brittilän 2 Tone -meiningistä – aivan kuin olisi todistanut Prince Busterin, Laurel Aitkenin ja kumppaneiden jammailevan The Specialsin Jerryn ja Terryn kanssa.

Bändi otti yleisöön hyvin kontaktia laulaja Angsterin kätellessä eturivissä olleita biisien välissä. Huomasipa herra innostuneen ilmeenikin, kun tunnistin bändin soittavan Derrick Morganin Conqueror-klassikkoa. Toinen vanha jamaikalaiskappale, Tootsin & The Maytalsin 54-46 Was My Number pisti pökköä niin ikään pesään, eivätkä hullumpia olleet yhtyeen omatkaan veisut. Tässä vaiheessa lienee vielä syytä kehaista niitä kanssaihmisiä, jotka tanssivat kanssani eturivissä. Hyvä esiintyjä ja hienosti mukana oleva yleisö saavat yhdessä aikaan jotain unohtumatonta. Kiitos siitä sekä bändille että jalkaa nostaneille. Kerrassaan upea päätös upealle illalle.

Teksti ja kuvat: Tuomas Tiainen