Micko Hell and the Motherfuckers, Freakthrone
14.09.2006
Hevimesta/Helsinki
Hevimestan tortai-ilta oli syyskuun hyisestä viimasta huolimatta totuttuun tapaansa täynnä musiikkia ja kovaa menoa. Vaikka myGRAIN peruikin keikkansa aivan viime tingassa valitettavan sairastapauksen johdosta, ei torstaista jäänyt silti puuttumaan sitä kuuluisaa toivoakaan.
Illan avasi hieman yhdentoista jälkeen Keravalta kotoisin oleva Freakthrone, joka keväisellä Freakmen of the Century demollaan vakuutti allekirjoittaneen totaalisesti. Keikka polkaistiin käyntiin kyseisen kiekon nimiraidalla, mikä sai niin bändiin kuin yleisöönkin liikettä heti alkumetreistä saakka. Rehdin suoraa, konstailematonta ja voimallista heavyrockia (tai Super Rockia, kuten ryhmä musiikkiansa kuvailee) takova nelikko oli täydentynyt tuoreella basistilla. Basso erottuikin parin ensimmäisen biisin aikana todella voimallisesti, ehkä jopa liikaakin. Tiedä sitten tehtiinkö asialle jotain vai tottuivatko korvani tuhteihin matalataajuuksiin, mutta kotvan kuluttua bassokin tuntui asettuneen paikoilleen.
Setin alusta lähtien vokalisti James Cauppi piti yllä kovaa showta ja biisien väleissä kuultiin myös joitain pitkiä sekä osuvia välispiikkejä. Ahkerasti liikkunut laulaja sai pienehkön esiintymistilan tuntumaan entistäkin pienemmältä, minkä johdosta Cauppi karkasi muutamaan kertaan yleisön puolelle. Myös komppikitaristi Ollie Von Gutter etsi pariin otteeseen väljempiä maisemia monitoreiden toiselta puolelta, eikä soolokitarasta vastannut Wäinöläkään voinut pisimpien soolojensa aikana vastustaa tanssilattian kutsua. Herran komea soitanta ja vikkelät sormet saivat varauksetonta kannatusta yleisön puolelta, mikä parin urhon kohdalla alkoi tosin karkaamaan melkein överiksi. Toisaalta, jos sitä persettä haluaa pyörittää siinä estradin edessä, niin minkäs sille tekee, tarvitseehan jokainen bändi niitä omia tanssijapoikia – kai...
Freakthronen setti oli ensitahdeista aina loppuun saakka tiukkaa asiaa ja kun sounditkin asettuivat pienten alkuvaikeuksien jälkeen kohdilleen, ei herrain esityksestä löytynyt moitittavaa. Viimeisen oman biisin jälkeen retkue tarjosi kaupan päällisiksi melko yllättävän encoren. Versioitava yhtye, Iron Maiden, ei ollut itsessään kummoinenkaan yllätys, mutta se että kyseisen pumpun Fear Of The Dark levyltä valittiin Wasting Love viisu, oli jo suhteellisen persoonallinen ratkaisu. Joka tapauksessa kyseessä oli nappiin osunut lopetus onnistuneelle keikalle, näin tämän raskaan rockin pitääkin toimia.
Lyhyen tauon päätteeksi lavan valtasi orkesteri nimeltänsä Micko Hell and the Motherfuckers. Tämä neljän miehen kokoinen heavyrock´n´roll iskujoukko oli ennestään tyystin tuntematon suuruus, mutta kun bändin nimi on noinkin raflaava odotukset nousevat väistämättä jo tietylle tasolle.
Pienen virittelyn ja lavalla seisoskelun päätteeksi vokalisti Micko Hell kiskaisi kurkustaan ja kitarastaan ensimmäiset äänet, jonka jälkeen massojen viihdytys saattoi alkaa. Jos Freakthrone oli pitänyt yllä kovaa tempoa omalla osuudellaan, omaksui Motherfuckers vielä sitäkin rullaavamman otteen. Perinteisessä ja aina luotettavassa Hellacopters – Lynyrd Skynyrd - Zakk Wylde hengessä edennyt keikka sai väkeenkin jälleen eloa, joten tunnelma lähti nopeasti kohoamaan kohti kattovalaisimia.
Kahden kitaran voimalla aikaansaadut äänivallit ja riffiseinämät toistivat rock´n´rollin tuttuja pyhiä kuvioita, mutta yhtyeen esityksestä puuttuivat kaikki negatiivisella tavalla rutiinilta haiskahtavat elementit. Toisen kitaristin ja basistin Neil Youngmaiset stemmat, rumpalin tinkimätön taonta ja maestro Hellin moneen taipuva laulu saivat yhdessä aikaiseksi jotain, jota voisi kutsua hyväksi livetaiaksi. Setti kahlasi läpi enemmänkin lainakappaleita, jotka tuntuivat löytävän otollista maaperää. Ainoastaan Lenny Kravitz siivu Mama Said erottui oudompana lintuna muusta parvesta. Bändin omat biisit noudattelivat tiettyyn pisteeseen saakka esikuvien tekemisiä, mutta löytyi materiaalista sentään puhdasta A-luokankin tavaraa. Etenkin rennon rullaavasti etenevä Roll Out the Carpet ja pari nopeampaa vetäisyä (joiden nimet jäivät mysteereiksi) tarttuivat hanakasti koukuillaan kiinni.
Pitkälle perjantain puolelle kestänyt keikka kärsi jälkimmäisellä puoliskollaan vähenevästä väestä, mutta kun viimeisten kipaleiden aika koitti, lähti paikallaolijoista taas todella komea metakka. Rock´n´roll!
Teksti ja kuvat: Mika Roth
