Blake: Starbringer

Ranch

Avaruusaikakirja 2004 A.D.
Pilotti: Blake
Tehtävä: Karhublues-invaasio
Toteutumisaste: Lupaava

Moni asia on muuttunut Blaken viimevuotisesta debyytistä, valtaosa onneksi parempaan suuntaan. Yhtyeen kokoonpano on mennyt primus motor Aaro Seppovaaraa lukuunottamatta uusiksi, levy-yhtiökin vaihtunut ja mikä olennaisinta, musiikin muotoa on viilattu täyteläisemmäksi. Blake ansaitseekin heti kättelyssä kiitokset soundinsa rohkeasta uudistamisesta. Kaiken lisäksi operaatiota voi pitää onnistuneena eli Seppovaara & co. osoittavat tyylikkäästi kuinka riffipohjainenkin yhtye voi uusiutua merkittävästi ilman, että oma konsepti ja soundi juurikaan kärsivät. Konseptipuolihan Blakella on häkellyttävän hienosti hanskassa, sillä ainakin idean tasolla psykedeliaa, hard rockia ja bluesia sekoittava "karhublues" kuulostaa vastustamattomalta.

Sävyjen lisääntymisestä huolimatta Strabringer tuntuu aluksi vaisulta. Sinnikkäässä kuuntelurotaatiossa levyn vahvuudet alkavat kuitenkin hahmottua ja vallankin yhtenäiseksi hioutunut bändisointi osoittautuu kokonaisuuden kannalta tärkeäksi elementiksi. Kappaleet erottuvat selkeämmin toisistaan ja Blaken vakaumus, jylhyys ja rohkeus luoda musiikillista jatkumoa herättävät vastakaikua. Kaikki siis toimii kuin karhunpaini ikään? Ei ihan. Kuten Firerootillakin, tuottavat suurinta mielihyvää kokonaisten kappaleiden asemesta sittenkin enemmän yksittäiset hetket kuten Circles Of Lightin ilmava kertosäe, Beggars Farmin räjähdys trippailevasta väliosasta takaisin riffiin tai Crawlin vaaniskeleva väliosa. Jotkut biisit kuten lähimpänä blues-kaavaa kulkeva Walk In kuulostavat melkein tylsiltä. Suurin varaus on kuitenkin turhauttavan helppo nimetä: se osa-alue, jonka olisi pitänyt kehittyä eniten, on pysynyt ennallaan tai jopa taantunut. Aaron ajoittain mölinää lähestyvä laulu herättää edelleenkin ristiriitaisia tunteita. Itse olen jo lauluun tottunut, mutta uusien kuulijoiden kannalta Aaron eläytyminen ja siitä seuraava spontaani revittely saattavat osoittautua kynnyskysymykseksi.

Kokonaisuutena Blaken lupaus jää siis tällä toisellakin kerralla leijumaan ilmaan toteutusta vahvempana. Pakostakin ajautuu miettimään, miltä bändi kuulostaisi silloin kun se saisi konseptinsa todella lentoon. Bändi tuntuu puristavan ja yrittävän hieman liikaakin, minkä johdosta tämäntyyppiselle musiikille elintärkeä groove jää jalkoihin. Vääräuskoisille bändi antaa myös edelleen turhankin paljon hihiteltävää jo pelkillä biisinnimillään ja ilmiasunsa totisuudella. Tämä on harmi, sillä tarkkakorvainen kuulija havaitsee joissakin Starbringerin suvantokohdissa jopa huumorin pilkahduksia. Noh, ei tässä mihinkään Suureen hätään ole aihetta ainakaan niin kauan kuin Blake osaa väsätä Son of Firen kaltaisia ässäriffejä. Puutteistaankin huolimatta uusi albumi on monipuolinen peijaiskeitto, joka on muhinut niin kauan ettei trikiinivaaraa ole näköpiirissä.