Blake: Fireroot

Planet Making Machine

Fireroot on kypsä ja jykevä debyytti, jonka psykedelialla väritetyssä riffirockissa on inspiroitunutta hehkua. Laulaja-kitaristi Aaro Seppovaaran näkemyksellä tuottaman levyn intensiteetti ja sisäisen dramaturgian taju ovat kotimaiseksi levyksi harvinaisen kovaa tasoa. Firerootista kuulee, että sitä on työstetty huolella ja rauhassa ilman painetta rajoitetusta studioajasta. Blaken esimerkki saa toivomaan että useammalla nuorella yhtyeellä olisi mahdollisuus ja/tai malttia rakentaa tuotoksensa kiireettömämmin tai vaihtoehtoisilla malleilla – puhumattakaan rohkeudesta ottaa riskejä. Blaken tapauksessa luottamus oman konseptin toimimiseen oli niin suuri, että levyyn ja bändiin panostettiin kosolti omaa pääomaa ennen kuin oli mitään varmuutta levy-yhtiöiden kiinnostuksesta.

Fireroot alkaa itämaisvaikutteisella introlla, joka sulautuu jyhkeällä riffillä alkavaan Man Is A Planetiin. Levyn muita kohokohtia ovat nimibiisi, huuliharpulla maustettu Above ja Type O Negative-tyylisiin lauluharmonioihin huipentuva Talking to Gods. Levyn suurimmaksi kompastuskiveksi jää kuitenkin ns. täysiveristen ässäbiisien puute, vaikka yleisvaikutelma onkin linjakas. Aaron laulussa on myös ehkä hivenen liikaa myöhempien aikojen Glenn Danzig-maneereja ja erityisesti Danziginkin laajalti viljelemiä, lauluotteen luontevoittamiseen pyrkiviä ”yeah”-venytyksiä on liikaa. Muutama ärjähdys on toki paikallaan, mutta ylitarjonta vie vaikutelmaa koomisen yltiömaskuliinisuuden suuntaan. Kokonaisuutta ajatellen laulumelodiat ovat myös hieman yhdestä puusta veistettyjä. Muilta osin syvältä kumpuava laulu toimii erittäin mallikkaasti ja on yksi Blaken kantavista voimista. Pientä hienosäätöä kaipaavista seikoista nipottaminen tuntuu sitä paitsi aika turhalta, sillä jo äänivallin totaalisuus ja nyanssien taju kertovat Blaken kiistattomasta osaamisesta. Keikkatilanteessa Blake lienee elementissään.

Lopuksi hieman ulkomusiikillisia nuhteita: Blaken musiikki on niin hyvää, että se toimisi mainiosti myös ilman hieman tehdyn oloista taustatarinaa. Saatteessa ja useassa haastattelussa on kerrottu levyn tekemisen olleen niin ankaraa puuhaa, että Aaro Seppovaara joutui pari kertaa sairaalaan unohdettuaan syödä ja juoda tarpeeksi. Minusta moinen ei juurikaan lisää bändin uskottavuutta, pikemminkin päin vastoin. Suomessa on jo tarpeeksi miehiä, jotka ovat painaneet niska limassa hommia ymmärtämättä rentoutua ja jotka ovat joutuneet ennenaikaiseen hautaan tai eläkkeelle sydänkohtauksen tms. vuoksi. Blaken intensiivisyys ja kunnioituksen arvoinen antaumus välittyisi mielestäni alleviivaamattakin.