Kehä: Adios Libidos

Soundform Music

Kehä on kumma tapaus kotimaisen musiikin kentillä. Laitilasta päin operoiva bändi oli viimeksi esillä Desibeli.netissä Sä meet, mä jään -sinkun tiimoilta, armon vuonna 2019. Maailmalle tapahtui sittemmin monenlaisia asioita, samoin Kehälle, mutta sinkkuja ryhmä on tässä välissäkin ehtinyt pistää linjoille tasaiseen tahtiin. Itse asiassa peräti kuusin kappalein ja ne kaikki kuullaan myös uudella pitkäsoitolla.

Olet taatusti kuullut monesta bändistä kuvauksia, että ne ja ne soittavat hiukan kaikenlaista kamaa, ripustautumatta mihinkään tiettyyn tyyliin ainoastaan. Kehän kohdalla tuo pitää erityisen selvästi paikkansa, sillä bändin pirtaan kuuluvat mm. isokertsinen kitarapoprock, tanssittavampi pop, moderni Suomi-iskelmä ja rappiota romantisoiva kitararock. Toisinaan miltei kaikki edellä mainitut palat löytyvät vieläpä yhdestä ja samasta biisistä, eikä yhtymäkohtia mm. Leevi and the Leavings -orkesteriin voi oikein ohittaa.

Tekstien saralla bändi tahtoisi varmasti myös pärjätä kultakauden Göstalle, mutta toistaiseksi oppipojat jäävät yhä oppipoikien asemaan. Hattua silti päästä kovasta yrityksestä ja muutamasta loistavasta oivalluksesta, jotka perustuvat muuhunkin kuin vain toisten jo aiemmin tekemien juttujen viittailuihin. Vieläk säkin elät?! -raidalla vilahtelee värikkäitä hahmoja ja tanssilattialla kiristyvää kehää kiertävä Discotimo osaa hypätä seuraavalle tasolle niin, että pastellisävyt vilkkuvat silmissä. Itseironiassa pyöritelty Palkintokala ymmärtää suomalaisugrilaiseen tapaan paikkansa, joka ei todellakaan ole palkintokaapin ylähyllyllä. Virnistys sinnittelee silti suupielessä, jos nyt mukana on jonkin verran tuskaa.

Toinen juonne tarinoissa on henkseleiden härski paukuttelu. Setämies on talkkari-rakastaja-komentaja-renki, jolta luonnistuu myös lauantai-illan lemmenleikit – haaveissa nyt ainakin. Rikas ja komee kikkailee vaaran vyöhykkeellä, eikä Sulttaani jää toiselta saappaaltaan niinkään kauas Frederikin toiminnasta, mutta Kehän tapauksessa mukana on enemmän huumorin kukkaa. Entä sitten rinta rottingilla laukkaava Toto? Kasarin synainen ja syntinen varjo on pitkä, mutta vaikea tässä on naama peruslukemilla kuunnella touhua, jossa jälleen loistaa rakkaus lajia kohtaan. Kehä lainaa ja kierrättää, mutta tekee sen tyylillään.

Kasarius on luotettu vahvuus, mutta Kehän tapauksessa ulkokehältä voi löytää myös Maija Vilkkumaalle ominaista takovampaa ja isompaa soundia, sekä uniklubimaista kiertoa. Stadionsynarockin lehtereillä on tilaa, mutta kun Punaviinipuu uskaltaa paljastaa herttaa ja leikkiä pienillä folkahtavilla juonteilla, niin lopputulos on kiistatta toimivaa. Taaskin yhtye nojaa uuden ajan iskelmärockin seinustaan, mutta niinhän siihen muutkin lepuuttavat nykyään hartioitaan aina ’katu-uskottavia’ rokkareita myöten. Elämä jatkuu, Kehä kiertää ja vaikka suurteosta ei syntynyt, niin elämänmakuista jälkeä kuitenkin. Adios amigos!