Bereniken hiukset: Parempien aikojen odotusta

Luova Records

Usein kaipaan debytoivilta yhtyeiltä uutta ja ajankohtaista materiaalia, koska niitä ”pienjulkaisujen parhaat” -esikoisia on maailmalle karannut jo riittämiin. Nyt huomaan kuitenkin kaipaavaani paria vanhaakin numeroa uusien siivujen kavereiksi, sillä Bereniken hiukset osui mielestäni niin keskelle oleellista jo reilun kahden vuoden takaisella Kuolleiden tähtien alla EP:llä. Aika mennyt se ei kuitenkaan koskaan palaa, tai ei ainakaan vielä. Ehkä niitä pitää vielä odottaa hetki lisää.

Esikoiselle päätyneistä kahdeksasta raidasta sinkkuina on jo kuultu kuluvana vuonna kolme numeroa, joten maistiasia on kyllä saatu, yhtyeen hitaasti paljastaessa valttejaan. Pilvilinnan jännittävä kaartelu progeisissa yläilmoissa lienee yllättävin kortti pakasta, vaikka fuusiorapprogepoprock periaatteessa tutuista porteista läpi puikkelehtiikin. Klarinetti ja kaksi vokalistia käyvät yhdessä koskettimien kanssa hilpeää musahippaa, eivätkä muutkaan tumput suorina seisoskele seinäruusuina. Paljon tapahtuu ja nuotteja riittää, mutta silti yhteissoitto pysyy kasassa ja mopot lapasissa, jopa siinä kohdin, kun puhesampleja (?) sun muuta efektiä runtataan loppuun.

Bändin soittotaitoa en osannut epäillä, mutta nyt on otettava esiin myös seitsenhenkisen ryhmän sovitustaituruus. 17 leipää pelaa tilanteensa vieläkin pidemmälle ja progehtavan kitarapoprockin anglo-amerikkalaiset juuret ulottuvat rohkeasti funkin tienoille asti. Eikä tämä ole mitään myötähäpeää synnyttävää rämpimistä, vaan rytmiryhmän johdolla jytäjuna jyskyttää mallikkaasti ja mojoisesti.

Sinkuista uusin, eli Jälkikirjoitus, vaikutti alkuun hivenen ’väärältä’ valinnalta, sillä menneen suhteen tuhkia penkova kipale ei vaikuta alkuun menevän oikein mihinkään. Kaavapaperit näyttivät oudoilta myös Kadonnut ovi -leijunnan karatessa kaukaisuuteen, kunnes oivalsin tuon kaukaisen horisontin olevan sen hukassa olevan kohteen. Parempien aikojen odotusta saattoi otsikkona olla liiankin suora vinkki, ken tietää. Levyn kanssa onkin toistuvasti otettava pari askelta pakkia ja annettava ison kuvan selkiytyä – ja tämän kaiken on tapahduttava vain kahdeksan raidan kokonaisuuden ajassa. Kunnia ja kumarrus, sano, sillä yhtye onnistuu tuossa.

Bereniken hiukset kuljettaa kulkijaa halki kauniiden, kiehtovien ja toisinaan hiukan pelottavienkin paikkojen, mutta tärkeintä ei ole kliseisesti todettuna päätepiste vaan itse matka. Fokus kannattaakin pitää musiikin loputtomien puutarhojen askarruttavissa kasvustoissa, jotka bändin orgaanisessa otteessa pääsevät kukoistamaan kuin ei koskaan aiemmin.