Jaakko Aukusti: Vanishing Act

VILD Music

Helsinkiläinen tuottaja/multi-instrumentalisti Jaakko Aukusti teki onnistuneen paluun vuosien soolohiljaiselon jälkeen, kun Breathe-sinkku katkaisi viimein kuivan kauden. Pitkään työn alla olleen materiaalin ensimmäinen maistiainen oli mitä lupaavin, sillä utuisen kuulotettu elektropoppi soi Breathella raikkaana, ajattomana sekä vapaana. Sittemmin sinkkuja on ilmestynyt pino lisää ja nyt on koittanut summauksen aika.

Kymmenestä raidasta siis jo puolet on kuultu ennakkoon, mutta siitäkin huolimatta albumikokonaisuuden siro ja harkittu rakentuminen on tosiasia. Alkupuolella kuultavat Magic, Pt. 1 ja Magic, Pt. 2 ovat olennaisia osia uusista paloista syntyvästä maailmasta, jossa Magicin ykkösosan soundit ajetaan miltei ruvelle ja toisessa tulemisessa palasia tarkastellaan rauhallisemmin, murusten ainutlaatuisuutta korostaen. Kyse on samasta maisemasta ja siten periaatteessa samasta kuvasta, joka kuitenkin näyttäytyy nyt kuulijalle kahdella täysin toisistaan poikkeavalla tavalla.

Itsensä taloudellinen kierrätys toistuu siellä täällä halki levyn, mutta en koe tulleeni mitenkään huijatuksi. Jaakko Aukusti ei ole ahne ryöväri tai huttua myyvä helppoheikki, vaan soundien ja tapojen uuttera jalostaja. Äänikerroskakkuun lisätään toisinaan kerroksia, toisinaan taas koristeet pistetään uusiksi ja välillä miltei koko pöytä pyyhitään puhtaaksi, jotta olennaisen voi ymmärtää minimalististen elementtien keskellä. Vanishing Act onkin kuin taikatemppujen sarja, jossa välillä näet kohteet ja välillä ne taas katoavat, kuin jänikset taikureiden hattuihin. Osaat ehkä arvata joissain kodin lopputuleman, mutta olet silti yllättynyt ja haltioissasi.

Sinkut ovat tärkeitä palasia nykypäivän menestystarinoissa, mutta ne voivat olla muutakin kuin kertakäyttöisiä äänihyödykkeitä. Albumin keskellä sinkkulinjaston ulkopuolelta bileisiin loikkaava Glitter svengaa sumuisen Aliven ja isompia kaaria hyödyntävän Breathen välissä, muodostaen näiden kahden sinkun kanssa toimivan keskiharjanteen pitkäsoitolle. Oliko kaikki jo alun alkaenkin suunniteltu näin? Ken tietää, mutta kokonaisuus ainakin toimii mykistävän tehokkaasti.

Albumin loppupuolella koetaan vielä viimeiset nousut vuoristoradan kyydissä, kun ankkuriraita Shithead lyö nopeimman juhlavaihteen pintaan ja soundikatto vain nousee ja nousee ja nousee. Tuota ennen Earthquake tarjoaa puolestaan syvemmältä möyryävää soundileikkiä, eri nopeuksilla toimivien kerrosten limittyessä kuin pilvet myrskyn jälkeisellä taivaalla.