Iris Kukka: Iris Kukka

Stupido Records

Iris Kukka on kirjoissani kasvanut varmoin ottein elektronista poppia luovaksi tekijäksi, jonka julkaisut kannattaa ottaa haltuun. Sodassa ja rakkaudessa EP niputti korona-ajan sinkut ja tulin tuolloin todenneeksi, kuinka Iris Kukka on aivan kuin se tanssilattian outo tyyppi, jolla on ihan omat askelkuviot. Fenix-lintu EP summasi taas sinkut kesällä 2022 ja nyt on debyyttipitkäsoiton aika.

Jotenkin tiesin jo etukäteen, että em. pikkukiekkojen raitoja on turha toivoa mukaan, eikä niistä ainuttakaan ole päästetty esikoisalbumille mukaan. Eipä tietenkään. Vaan pyyhkäistään satunnainen kyynel pois silmäkulmasta ja katsotaan mitä on saatu tilalle. Mukana ovat neljä tässä välissä ilmestynyttä sinkkua, mutta ne eivät tietenkään löydy levyn alkupuoliskolta, kuten monet muut ehkä tekisivät. Artistin itsensä mukaan nimetty albumi on kokonaisuus, jonka vahvuus piilee nimenomaan suuren kuvan rikkaudessa.

Ankkuriksi valjastettu Suvetar-sinkku toi iloa kevääseen ja se olisi kaupallisesta kulmasta tarkasteltuna loistava albumin avaaja, jos kyseessä olisi vain tavallinen elektropopkiekko. Kokeellista äänimaisemointia edustava Käpylän piiri saa kuitenkin johdattaa kuulijan Iris Kukan maailmaan ja pitkäksi introksikin tulkittava ääniteos kiistatta virittää korvat valmiiksi. Lievästi säröisät äänet, kaiut, elektroniset kerrokset ja hiljalleen kohoava äänimaisema muutamine nuotteineen on kuin konsertin pohjustusta davidbowiemaiseen malliin sieltä Berliinin vuosilta.

Iris Kukka on aiemminkin leikitellyt mm. keveän elektropopin, kansanlaulumaisten palasten ja trancen kanssa, eikä meno ole muuttunut mihinkään. Vokaalien rytmitys käy paritanssia taustojen kanssa, laulun muuntuessa monesti lähes yhdeksi instrumentiksi muiden sekaan. Ilmavuus ja eteerisyys soundikentässä ovat hyveitä, eikä ilmaa pusketa missään vaiheessa täyteen materiaalia. Näin syntyvä keveyden vaikutelma toimiikin vastapainona sanoille, joissa loitsumaiset palat, tummuus ja toisinaan jopa suoranainen surumielisyys sotkevat sävyjä sävyillä.

Iris Kukka luo taidemusiikkia, josta puuttuvat käytännöllisesti katsoen kaikki taidemusiikiksi yleisesti mielletyn ilmaisun heikkoudet. Tai ainakaan itse en huomannut kiusaantuvani, vaikka Kyyhkynen ja tuuli kiertää hurjan pienillä kehillä ja Pääkallopaikka on miltei lapsenomainen kierrätys. Tutut osat taittuvat vaivattomasti uusiksi ääniorigameiksi ja kappaleiden maaginen vetovoima vahvistuu kuuntelukertojen karttuessa. En tiedä mitä Olgan viimeisen päälle laitetussa talossa edes tapahtuu, mutta tärkeintä onkin nyt matka ja aatosten vapaus.

Entä sitten ne kiekon loppuun karkotetut sinkut? Aika nousta kuolleista on jännittävä kansanmusiikkia jalostava voimaantumislaulu, jonka kehotus nousta surun kurakoista on iätön. Popin palikoilla leikittelevä Rakkauden aakkoset junttaa teollisuusrytmillään aurinkoa niskaan, luonnosmaisen muodon osoittautuessa loistavaksi valinnaksi. Sinisissä aalloissa uiva Kivutar on upea veistos kivusta, eteerisyyden viimeistellessä silkkisemmän pinnan hehkun.

Iris Kukka on levynä, kokonaisuutena ja kaiken tähän mennessä koetun summana mielestäni täydellinen. Tästä kelpaa niin tekijän kuin kuulijan jatkaa kohti tulevaa, kokeelliseksi mielletyn elektropopin soidessa kaikissa ajoissa ja paikoissa.