Swamptrip: …and I Saw Myself

Alakulttuuritalo

Monessa saatekirjeessä lupaillaan musiikillisesti rikasta ja yllättävää reissua ties mistä ja ties mihin asti, mutta harvemmin myyntipuheet realisoituvat varsinaisessa musiikissa kovinkaan vavahduttavasti. Tässä olisi nyt yksi sellainen yllättäjä, joka pisti arvostelijan pasmat onnistuneesti sekaisin ja pystyi ehkä jopa ylittämään pr-puheiden luomat korkeat odotukset. Muutaman vuoden takainen sinkkuja niputtanut Human Condition EP ei siis ollut mikään satunnainen onnenkantamoinen, vaan tosi tarkoituksella tehty siirto kohti debyyttialbumia. Vanhoja sinkkuja ei kiekolla kuitenkaan kuulla, sillä nyt mennään tuoreella ajattomalla materiaalilla.

Psykedeelisyys olkoon ensimmäinen avainsana ja pidetään siitä kiinni, kun moniulotteinen albumi hiljalleen avaa sisustaan. Periaatteessa pitkäsoitolla on raitoja vain neljä kappaletta, mutta tuokin on toissijainen tieto, sillä musiikki virtaa, kääntyilee, pyörteilee ja muuntuu sangen vapaasti. Nyt on päätetty iskeä maahan neljä välimerkkiä, mutta niitä olisi voinut olla enemmänkin – tai niukemmin. Oleellista …and I Saw Myself -pitkäsoiton kohdalla on se, mihin progehtava, aaltoileva ja vahvan psykedeelisesti sävyttynyt musiikki kuulijansa vie. Albumi vaatii aikaa ja tilaa, mutta antaa vastaavasti melkoisen kyydin, kuten alussa jo todettiin.

Ydintrion soitto on sielultaan rokkia, 60- ja 70-lukujen psykedeelisen ja idän ihmeistä innoittuneen musiikin hakiessa uusia virtausmuotoja. Länsi ja itä ovat ilmansuuntia, mutta myös oivia termejä musiikin suuria linjoja ja ulottuvuuksia määriteltäessä. Nyt länsi rikastuu niin idän kuin etelän vivahteista, rock jää pitkäksi aikaa enemmänkin ajatuksen tasolle, elokuvamaisten, pitkien ja silti perusteltujen osuuksien viedessä musiikkia eteenpäin. Mukana on myös kelpo joukko vierailevia artisteja, joiden lisät niin vokaalien kuin eksoottisempien soitinten saralla tuovat bändin soundiin syvyyttä, värejä ja positiivista arvaamattomuutta.

Rock on rajaton riemu ja viimeisenä kuultava Dreams of an Untold Reality posauttelee rajoja ehkä mehevimmin. Yhdessä hetkessä usvaisesta instrumentaalihimmailusta loikataan angloamerikkalaisen kitararockin syliin, josta taas liu’utaan kuin huomaamatta progeisen jazzrockin savuiseen salonkiin. Eikä yksikään käänne, muunnos tai loikka vaikuta keinotekoiselta. Asiat vain tapahtuvat kuten tapahtuvat, enkä kuulijana voisi juuri paremmin viihtyä musiikillisen ilotulituksen keskellä.