Julman kolmas äänite kärsii ikävän yleistyneestä asiasta; ulkoisesti lätty on viimeisen päälle komeasti pedattu (etenkin todella tyylikäs bändipotretti), mutta itse musiikillinen sisältö tuntuu kärsivän ideoiden puutteesta. Suomenkielistä raskasta rokkia veivaava nelikko on Desibelin valokeilaan asti nostettuna vakuuttanut aiemmilla levytyksillään, joilla yhtyeen karhea, raskas ja ajoittain kieroileva energinen hardrock on nauttinut muutamista mainioista vetokappaleista, Tilkkutäkki ehkä päällimmäisenä. Vaikka Kuningas on, huolimatta livesoittomaisesta karheasta äänityksestään, sointukuluiltaan kulkenut eteenpäin, eivät bassoa veivaava laulaja Wille sekä kitarassa ja laulussa melskaava Janne Hartonen oikein vakuuta lauluannillaan. Etenkin ylimielisen ivallisessa nimibiisissä karkea karjuminen käy jopa ärsyttämään. Levyn mielenkiintoisinta antia onkin levyn päättävä tunnelmointi Metelinnostattaja, jossa Iiwanat eivät missään vaiheessa ”päästä” itseään tosissaan rokkaamaan. Mollivoittoista leijuntaa. Silti päätösleijailukin venyy kotikuuntelussa meikäläisellä jopa haukotuksiin asti. Parasta Iiwareissa on (edelleen) soitannollinen vaanivuus ja poukkoilevaisuus sekä raskaan paahdon tiukka menevyys. Tuoreen eepeen materiaali toiminee parhaiten livesoitannossa, kotisoitossa jättää hiukan kylmäksi.