Grant Wood Company: Cracked Up in a Promised Land

Karhuvaltio Records

Turkulais-helsinkiläinen americana-yhtye Grant Wood Company julkaisi debyyttialbuminsa viime vuoden lopulla, mutta adventteja edeltäneessä ruuhkassa se jäi huomiotta. Onneksi levyn uusin sinkku tuli taannoin vastaan ja sitä kautta päädyin kuuntelemaan esikoiskiekon kerran. Sitten se soi toisen, kolmannen ja neljännenkin kerran. Olin lopulta yhtä vakuuttunut, kuin loppukesästä 2019 ilmestyneen The Veil / Childs, Minnesota -tuplasinkun jälkimainingeissa. Tuplasinkun herkut eivät lopulta mahtuneet mukaan esikoisalbumille, mutta Cracked Up in a Promised Land summaa kattavasti kaiken sen jälkeen kuullun.

Home-sinkku on selvä valinta levyraidaksi, sillä harva bändi soundaa toimivalle U2/Roy Orbison -hybridille, kuulostaen samaan aikaan täysin itseltään. Invitationista on kuultu useampi näkemys, mutta levylle päätynyt alkuperäinen on valioyksilö. Bändin tapa jalostaa kaihosta kauneutta ei petä, oli lähtökohta henkilökohtainen tai globaalimpi. Kitara helkkyy ja taustaa maisemoidaan herkin synamatoin, muovisuuden loistaessa poissaolollaan

Levyn johtosingle ja raita jonka kautta löysin koko kiekon ensinnäkään, on menneitä päiviä menokengät jaloissa haikaileva All This Time (Once Again). Nuoruuden ajat näyttävät sitä kultaisemmilta mitä kauempana takana ne ovat, mikä tuodaan vivahteikkaasti esiin menevällä raidalla. Soundissa modernius pulppuaa pinnan alla ja seassa on hyvä annos Springsteenin kuumottavaa energiaa, mutta tasapaino on jälleen kohdillaan.

Sinkut muodostavat vahvan jatkumon, mutta albumi on paljon enemmänkin kuin vain niitä tukeva ja korostava ketju biisejä. A Song About That World nousee elokuvamaisesti horisonttinsa ylle, kuin majesteetillisin aurinko konsanaan. Hitaus on voimaa, kun yksikään kitarasta kirpoava nuotti tai ilmoille julistettu sana ei jää vaille riittävää alleviivausta. Muodossa on väkevyyttä, etenkin kun sen perään kuullaan taas Wide Awake on a Full Night Trainin kaltainen öistä levottomuutta henkivä menoraita. Eihän bändi nytkään nopeusrajoituksia riko, mutta kaihoisa kiihkeys ja kiivaampi tempo tuntuvat etenkin tässä seurassa suorastaan pakottavilta voimilta.

Levyn kaarta korostaa myös avausraita Dancin’, jonka lähemmäs seitsenminuuttinen kulku ohjaa satunnaista kuulijaa hellin käsin americanan äärelle. Kohdilleen osuu myös säyseämpää askellusta suosiva ankkuri Searching pohtii samaan aikaan kosmisia sfäärejä, sekä pieniä asioita, virkistävien Dire Straits -kaikujen helkkyessä jossain rantadyynien tuolla puolen. Kotimaista americanaa, vierasta ja silti niin kovin tuttua.