i Helvete: Sinisten puiden niitty

Omakustanne

Äärimetallista puhuttaessa nostan aina hattua niille orkestereille, jotka uskaltavat käyttää omaa kieltään lyriikoiden välittämisessä. On kyse sitten suomesta, norjasta, puolasta tai bengalista, kertoo äidinkielen käyttö mielestäni syvästä uskosta omaan asiaan – mikä se sitten kulloisessa tilanteessa aina lieneekään. Seinäjoelta kotoisin oleva i Helvete selvästi uskoo itseensä, asiaansa ja sanoihinsa, sillä harvoin tulee vastaan näin tyylikkäästi suunniteltuja promokokonaisuuksia. Lyriikat voi lukea omasta vihkosestaan, joka tyyliltään toistaa musiikin avaruuksia ja kaikki osaset on muutenkin punnittu tarkoin, niin musiikin kuin siihen liittyvien asioiden ympärillä.

Ahdistus ja kärsimys, epätoivo ja murhe – i Helvete kyntää syvällä kansallisissa rikkauksissamme, joista on ammennettu melankoliaa jo kaiketi tuhansia vuosia. Vokalisti/kitaristi Aleksi Mäkelän kirjoittamat kappaleet karkottavat taatusti auringon taivaaltasi, mikäli sukellat Sinisten puiden niitty -pitkäsoiton maailmaan, mutta musiikista voi myös löytää voimaannuttavia energiavirtoja. Bändin metalli on murskaavalla tavalla eeppistä, mutta turha sinfoninen paisuttelu loistaa poissaolollaan, nyt ollaan aitojen asioiden äärellä.

Yhtyeen soitto on jykevää, tuimaa ja ehdotonta, mutta siinä on kuitenkin omanlaistaan groovea ja vetoa. Nämä eivät ole mitään simppeleitä asioita saavuttaa, koska ainesosien kontrastit ovat melkoisia, eikä ryhmä anna metallin raja-aitojen ahdistaa ilmaisuaan. Esimerkiksi murhetta tihkuva Pohjaton kuilu on nimensä veroinen murheen alho ja Anna Pellikka luo kummasti ristivetoa englanninkielisillä (!) taustalauluillaan Laulu itselleni -raidalla. Sinkkubiisi Sairaan mielen sinfonia nousee uudessa ympäristössä kiekon rokkaavimmaksi osuudeksi ja vauhdikkaan jylhä metallimyrsky on kiistatta albumin lakipiste useammallakin tasolla.

Debyyttialbumiksi Sinisten puiden niitty on ihailtavan kunnianhimoinen kokonaisuus, jolla äärimetallin rajat ovat vain suuntaa antavia linjoja. Albumin huipentava Hirsipuu keinuu lopussa lähes 12 minuutin ajan, menettämättä silti voimaansa tippaakaan. Ei näin ehdotonta metalliteosta voi tietenkään kaikille suositella, mutta he jotka ymmärtävät syvien vesien ja mustuudesta kumpuavan voiman, löytävät taatusti tämän kumman niityn antimista aarteita.