Liina Harja: Räyhä & rauha

Omakustanne

Vuonna 2018 Liina Harja pysäytti allekirjoittaneen kellot Valtion haltuun -albumillaan, jonka punge (eli punk grunge) puristi armotta juuri oikeista paikoista. Kyseisen albumin tiimoilta tehdyssä haastattelussa bändin moottori ja henki, Piia Sairanen, pohti raskaan soundin mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Tulevaa saatiin odottaa lopulta aina vuoden 2021 alkupuolelle saakka, joten avainkysymys kuuluu: mihin Räyhä & rauha yhtyettä vie?

Tietysti kaikessa populaarimusiikissa tärkeintä on aina itse biisi, mutta Liina Harjan tapauksessa aloitan vyyhdin purkamisen silti juurikin sen soundista. Bändin omintakeinen tyyli on raskas, eri aikakausien ja tyylisuuntien sekoittuessa entistäkin rakentavammin toisiinsa. Yhtäältä kaikessa on kuultavissa 90-luvun angstinen alternative, mutta perintötekijöissä on myös runsaasti 70-luvun orgaanisen mureaa lämpöä. Siipirikko rauhtuva hengailee jopa stonerin porteilla saakka, vaikka rujo balladinkaltainen rymyääkin samaan aikaan modernin rammsteinmaisesti. Ja juuri tuo moderni lisä tekee tulevaisuudessad kiekon tarkasta radiohiiliajoittamisesta mahdotonta.

Toinen merkittävä tekijä Liina Harjan luomistyössä ovat lyriikat. Jokainen kiekon kahdeksasta raidasta kertoo oman tarinansa, mutta niitä kaikkia yhdistää murhe, suru ja jostain kulmasta säteilevä negatiivisuus. Toisinaan tuo negatiivisuus johtaa vihan tai suuttumuksen kautta kumpuavaan voimaan, kuten vaikkapa omaan limboonsa juuttunut Raataja rahanalainen tai vielä monitulkintaisempi Elämänmeklari osoittavat. Jokaiselle tekstille tarjotaan saatekirjeessä avainta, mutta jokainen selityshän on vain yhden yksilön näkemys ja tulkinta. Jopa itsensä luojan.

Räyhä & rauha on siis soundiltaan ja tyyliltään raskas, eivätkä teksteissäkään pupujussit kirmaa aurinkoisilla niityillä vailla huolen häivää. Silti uskallan väittää, että Räyhä & rauha on samaan aikaan voimaannuttava ja mahdollisesti positiivinenkin kokonaisuus. Levyn kertojat ovat usein hankalassa tilanteessa, mutta jopa jo sinkkuna ilmestynyt Taottu sydän kääntyi mielestäni elämän loiston julistukseksi. Ja tuo tekstihän on Saima Harmajan vanha runo, joka kertoo peittelemättömästi kuolevasta naisesta.

Albumi on kieltämättä hetkittäin raskas, toisinaan kulmikas ja alati tinkimätön, mutta toisaalta se antaa paljon takaisinkin. Em. Taottu sydän sulkee levyn mitä kauniimmin ja hieman popinkin kanssa flirttaileva Eilisen jäljet on ihan oikeasti tarttuva pikkuhelmi, joka keventää matkaa. Kimmokepintaa voi löytää myös kulutuskulttuuria kritisoivasta Älä osta sitä! punketirollista, jota voi kutsua moderniksi protestilauluksi.

Merkittävämpiä lohkareita ovat mielestäni kuitenkin jo em. Elämänmeklari, jonka hitaassa kulussa voi jokainen loppuun palanut koota verkalleen itsensä uudelleen, sekä raivoisa avausraita Kusella jos kyykkyyni kuolen. Kumpikin biiseistä lataa uniikkien keinojensa avulla sellaisen annoksen sähköä dynamoon, että kyllä taas jaksaa puskea elon ylämäkiä eteenpäin.