Liina Harja: Valtion haltuun

Tahto Levyt

Liina Harja on jyväskyläläis-helsinkiläinen yhtye, jonka soundilliset juuret ulottuvat niin 90-luvun grungeen, kuin jopa alkuperäisen punkin asenteellisuuteenkin. Yhtyeen kolmesta jäsenestä ensinnä paikalla oli vokalisti/kitaristi Piia Sairanen, pian mukaan liittyi Mikko Kokki ja trioksi duon täydensi Taneli Tulkki. Tyylikseen yhtye ilmoittaa pungen, mutta jo em. grungen ja punkin lisäksi olen havaitsevinani uuden aallon suomirockin, ja jopa itsensä pyhän Kauko Röyhkän, vaikutusta niin soundeissa kuin lyriikoissakin.

Hieman haparoivan alun jälkeen Tuonelan tuulimyllyt on se ensimmäinen totaalinen huomionkerääjä, josta muodostuu yksi pitkäsoiton avainkohdista. Mukavasti kiertelevä biisi rokkaa ja pohtii, tekstin kysymysten virran luodessa pienin piirroin miellyttävää epämiellyttävyyden ilmapiiriä. Rokkauksen ja rollauksen seassa kiertää myös Asteroidi, jonka vinhan vinossa poppailussa on koukkua ja kulmaa kerrakseen. Tässäkin tapauksessa vähemmän on enemmän, enkä voi kuin ihailla sinänsä äänekkään bändin kykyä pitää äänivallinsa kurissa. Muheva bassolinja, hetkelliseksi puheeksi vaihtuva laulu, sekä taustan kuulaan curemainen fiilis tekevätkin yhdessä kummia. Samoista aineksista on kasattu myös albumin mahdollisesti tarttuvin veto, eli Valtion haltuun, joka saa dubahtavan pohjan ja punkmaisen asenteen tanssimaan riehakkaasti kimpassa.

Lyriikat ovat kautta linjan vahvoja, mutta Sairanen osaa lisäksi kertoa asianmukaisen välinpitämättömällä tavalla osapuilleen mistä tahansa, ilman että tulkintaa hiipisi mukaan arroganttia ylenkatsomista. Näin arjen rumat ja vähemmän rumat pikku palat saavat väriä, makua ja toisinaan jopa hajua. Huippunsa toteava ilmaisu kokee Tämä läävä -biisissä, joka kertoo sellaisesta vuokrakämpästä, joka on samaan aikaan helvetti ja mahdollisesti sitä kuuluisaa luovuutta ruokkiva murju.

Liina Harju liikkuu esikoisalbumillaan tummissa vesissä. Mukana on grungen likaisuutta, suomalaisen melankoliarockin rosoa ja pieni ripaus rappio-popin vetovoimaa, joka sekoittuu usein punkmaiseen asenteellisuuteen. Debyytin 11 raitaa ovat värikäs ja paikoin melko epätasainenkin kattaus kaurismäkeläistä puolisynkkyyttä, jossa arjen kurjuus on samaan aikaan rasittavaa ja innoittavaa. Kassi-Almakin voi lainata kassiaan, kun kaikki on kohdillaan. Tai siis pois paikoiltaan, tietysti.