Midnight Sister: Painting the Roses

Jagjaguwar

Kun mietin menneitä aikakausia huomaan usein pohtivani joitain tiettyjä asioita, jotka kuvaan päässäni milloin mitenkin. 80-luku: Miami Vice, pastelliväriset puvut, tapetit ja olkatoppaukset. 90-luku: grungen villapaidat, räikeät teknobileet ylipaksuine väreineen ja ylisuuret festarihatut. Entä sitten 70-luku? Hmm, ruskean värisävyjä, leveitä lahkeita, housupukuja, afrokampauksia, tyylikkäitä autoja, polaroidin sumentamia auringonlaskuja. Kuvien sarja vilisee kuin parhaassakin mainoksessa ja juuri tuolta tuntuu, kun kuuntelen Midnight Sisterin uutta albumia, joka vie kuulijansa 70-luvun ihmeelliseen maailmaan.

Painting the Roses on Midnight Sisterin, eli Juliana Giraffen ja Ari Balouzianin, yhteinen mestariteos, jossa 70-luvun pop, soft rock, glam, psykedeelisyys ja disco sekoittuvat lähes kolmen vartin mittaiseksi ääniraidaksi elokuvasta, joka tuntuu alkuun hyvinkin irrallisten kohtausten joukolta. Foxes nappaa bileisiin mukaan jopa viimeisten päiviensä The Beatlesin, joka olisi toisessa todellisuudessa saattanut tehdä jotain tällaista 70-luvun alkuvuosina. Merkittävä lisuke on myös Hollywoodin kultaisiin aikakausiin viittaavat musikaalipalaset. 1920-luku soi kultaisena, ihmeiden ja mahdollisuuksien maailmana, tai ainakin sellaisen kuvan sain omaan vastaanottimeeni.

Nostalgian kanssa pelatessa näpit saattavat usein kärvähtää, enkä kieltämättä täysin ymmärrä esimerkiksi My Elevator Songin film noir -viittauksia, tai kultaisen Hollywoodin torvien töräyksiä. Taideleffojen puolelle liu’utaan myös kiekon sulkevalla Painting the Roses -raidalla, joka kuulostaa enemmänkin 50-/60-lukujen musiikkiteatterilta.

Syvemmällä uivaa 70-luvun soft poppia kunnialla edustava Dearly Departed utuilee peräti viiden minuutin edestä, mutta edes pienet David Bowie -lainat eivät paina leukaa rintaan. Sirens pelaa rohkeasti Sister Sledge -korttinsa, tehden kunniaa discon philadelphialaisille kuningattarille Los Angelesista käsin. Sama kimalle näet koristelee Yhdysvaltojen kummatkin rannikot – ja kaiken siltä väliltä.

Albumi on harmillisen etupainotteinen, eivätkä lopun suvannot ainakaan helpota tilannetta. Kuvia kyllä välittyy, mutta juonen kiinnostavuus tahtoo lopahtaa jälkimmäisellä puoliskolla. Toinen pitkäsoitto onkin selvä notkahdus Saturn Over Sunset -debyyttialbumin eheydestä, vaikkakin lisääntynyt rohkeus saattaa hyvinkin kantaa vielä tulevaisuudessa runsasta hedelmää.