Midnight Sister: Saturn Over Sunset

Jagjaguwar

Toisinaan vastaan tulee levyjä, jotka tuntuvat olevan joidenkin kadonneiden elokuvien ääniraitoja. Esikoislevynsä julkaissut Midninght Sister on kotoisin Los Angelesista, mistäpä muualtakaan, ja duon otteissa on kiistatonta elokuvallisuutta, jota on ryyditetty vinoutuneen arjen säröviivoilla.

Musiikin synnyttämät visiot ovat tietysti visioita, jokaisen kokiessa ääniaallot omalla uniikilla tavallaan, mutta musiikin rakenteet ja palikat ovat helpommin tunnistettavissa. Keskeiset kerrokset Midnight Sisterin talossa täyttyvätkin iloisen popin helinästä, 60-lukuisen modernin ranskalaisen kevytpsykedeelisen kosketinilottelun välkkeestä, alkukauden discon tuikkeen valaistessa toisinaan vinttikomeroa. Kappaleet toteuttavat periaatteessa vanhoja kaavoja, mutta jokaisessa kuvassa tuntuu olevan jotain hieman pielessä. Aivan kuin ääniraita olisi jostain David Cronenbergin tai David Lynchin elokuvasta. Pop on aavistuksen verran liian täyteläistä ollakseen täysin aitoa, koskettimet hunajoivat asteen verran liian äitelästi taustoja ja heleä naislaulu taitaa sittenkin silittää vastakarvaan, vaikka jumalainen onkin.

Ja juuri tuossa levottomuuden luonnissa, arjen kiiltokuvien alla piilevien painajaisten löytämisessä, Midnight Sister iskee hakkunsa kultasuoneen. Unelmien kaupunki rakentuu valheellisille lupauksille, arkeen ulottuville kulisseille, sekä upeille fasadeille, joiden alkuperäistä tarkoitusta kukaan ei tunnu enää muistavan. Saturn Over Sunset onkin mielestäni kunnianosoitus haaveilulle, jota saatetaan joskus kutsua itsensä pettämiseksi. Albumi piirtää pehmeimmälle mahdolliselle kankaalle ideaalimielikuvia, ja kuinka upeita ne ovatkaan?