Plutonium 74: Matkalla perille

Stupido Records

Plutonium 74 kilkutteli ja kalkutteli karibialaisiksikin kutsuttuja rytmejään reilu kymmenen vuotta sitten, kun Peittoalueen ulkopuolella hurmasi mm. Desibeli.netin silloisia toimittajia. Kolmannen albumin, eli uunituoreen Matkalla perille -kiekon, perustoja ryhdyttiin valamaan jo vuoden 2012 tienoilla, mutta matka perille oli odotettua mittavampi ja vaikeampi löytää. Kukaan ei kaiketi enää muista tarkkoja päivänmääriä, tarkoitusperiä ja alkuperäisten visioiden jokaista kulmaa, sillä taiteellahan on tapana elää elämän mukana. Samalla kokoonpano on muotoutunut yhdentoista henkilön joukoksi, jossa vanha tuttu ’leikkaa ja liimaa’ toimintatapa on saanut jälleen kukoistaa.

Saatesanoissa kolmatta pitkäsoittoa kutsutaan kahden ensimmäisen albumin synteesiksi, mikä on tavallaan osuvaa – ja tavallaan taas ei. Esikoisen elektroniset elementit ovat tehneet vahvan paluun, samoin rikkaat rytmit ja orgaaniset kudokset, joista on yhdessä leivottu ”haikea merellinen groove”. Kahdentoista raidan mittainen albumi on oman aikansa jätti, mutta yli tunnin kokonaismitta on lopulta täysin oikeutettu. Ja onhan pop tanssittavaa, monisyistä ja iskelmänkin kanssa flirttailevaa.

Plutonium 74 on tarinankertojana sukua Leevi and the Leavingsille, sillä kappaleissa haikaillaan usein historiaan jääneen viattomuuden, nuoruuden ja jopa lapsuuden perään. Kertojat ovat usein myös rakkauden kolhimia reppanoita, joiden versio historiasta ei välttämättä vastaa ns. totuutta. Melankolian syvimmätkin tasot ovat tietysti myös läsnä, joten kiekon folkein numero, Kahden tähden cowboytarina, muistuttaa jokaisessa kulmassaan kuoleman läsnäolosta, väistämättömän pukeutuessa hetkeksi syksyn väreihin. Hiljaisempi numero on myös päätöksenä kuultava Leena Ellin karavelli, joka on kuin pohjoiseen mielenmaisemaan sijoitettu Wes Andersonin satumainen tarina, jossa tosi ja fantasia sotkeutuvat toisiinsa.

Discon puolelle menojalkaa ujuttavat Muistatko tämän laulun - Mäkelänkadun maraton -biisikaksikko, jolla myöhäisgöstamaiset syntikat ja halpahallin eksotiikka ripottelevat kimalletta makkaraperunoiden päälle. Näiden suorana jatkumona toimiva Loppusuora vetää rytmi-ilottelunsa vielä astetta isommalle ja jotenkin draaman kaari osoittaa taas suoraan kohti avausraitaa Päättärillä.

Matkalla perille onkin tavallaan kokoelma erilaisia kehiä ja ratoja, jotka vasta yhdessä ja juuri tässä koostumuksessa saavat kunkin elementin gravitaatiokentät toimimaan yhdessä. Kaiken kuullun jälkeen sinkkubiisi Pertin hokkarit vaikuttaa jopa väärään seuraan joutuneelta, enkä oikein oivaltanut Grönlannin raato -raidan ”Balkan kohtaa bättre folkin” meininkiä. Mutta kuka tietää: ehkä se olikin tarkoitus.

Niin tai näin, albumi on kaikessa massiivisuudessaan tapaus ja merkkipaalu, joka toivottavasti ehtii saamaan jatkoa vielä alkaneen vuosikymmenen aikana.