Ozone Player: The Mind Gap

Running Moose Productions

Ozone Player on yhden miehen syntikkaprojekti, jonka takaa löytyy Otso Pakarinen. Mieshän oli aikoinaan yhtenä moottorina myös Tapa Paha Tapa -bändissä, jonka materiaalia niputettiin taannoin ansiokkaasti Aurinkoko-kokoelmalla, mutta soolourallaan Pakarinen on päätynyt synauniversumin toisenlaisille teille.

Oikeastaan kovinkaan moni asia ei ole järisyttävästi muuttunut sitten kuudentoista vuoden takaisen É-albumin, sillä The Mind Gap luo usein mielleyhtymiä jostain Tim Burtonin elokuvien ääniraitojen, niiden kummien hahmojen, Wendy Carlosin sekä varhaisen Kraftwerkin yhdistelmistä. Tiedän että moisen kuvitteleminen on hankalaa, suorastaan kiusallisen mahdotonta – mutta eipä The Mind Gapkaan mitään perussynajytkettä diskoamisen taustalle ole.

Toinen halpa temppu on kutsua musiikkia elokuvamaiseksi, mutta minkäs teet – Ozone Player kun saa maalattua kallon sisäiseen teatteriin sellaisen cinéma vérité -ohjelmiston, että albumin ääressä vietetyt 67 ja puoli minuuttia tuntuvat virtaavan kerran toisensa jälkeen kuin huomaamatta ohitse. Miniature Mountainsin selvästi kulisseiksi rakennetut vuoret olisivat kotonaan Wes Andersonin elokuvissa, joissa lavasteiden kuuluukin näyttää lavasteilta. Lost in Math, tuo sievän heleä ja vaitonaisempi kaunokainen, on mitä selvimmin jonkin Eric Rohmerin elokuvan arkisankaritar eksoottisella hiekkarannalla. Entä I’m Not a Camera? Kyllähän tässä nyt siirryttiin selvästi giallojen pariin.

Pakarinen yhdistää synteettisen ja orgaanisen, häivyttäen näiden kahden maailman väliset rajat ihailtavasti. Seitsemännellä albumilla häntä avittaa muutama muu muusikko, mutta jokainen mausteen ripautus on tarkkaan harkittu. Laura Soinisen laulua vain kolmella raidalla, Eero Koivistoisen saksofonia kahdella kappaleella – ja niilläkin säästeliäästi. Jokainen siveltimen veto on harkittu.

Entä miltä lopputulos näyttää, minkälaisen kuvan Ozone Player luo The Mind Gapilla? Näin vapaasti musiikin ns. säännöistä irrotettu tutkimusmatkailu vaatii kuulijaltaan normaalia enemmän, mikäli äänten perään haluaa oikeasti lähteä seikkailemaan. Jokainen meistä löytänee levyltä omia suosikkikohteitaan, ja ne saattavat vaihtua ihan kuuntelukertojenkin myötä, mutta sehän on hienon kokonaisuuden merkki, jos mikä.