Lojohh: Tosikertomuksia havumetsien maasta

Omakustanne

Äänekosken suunnalla vaikuttavat paikallismurteet eivät ole allekirjoittaneelle tuttuja, joten en tiedä mitä Lojohh varsinaisesti tarkoittaa, mutta musiikillisesti ryhmä on huomattavasti helpompi sijoitettava. Trion voimasoitossa peruslaatta on valettu rockin betonista, raudoituksena käytetään puolestaan ysäri-alternativen ja 00-luvun mahtimelankoliarokkimestareita. Saatteessa mainitaan Muse, mutta kuten jo kolme vuotta sitten totesin Alkupiste-albumin tiimoilta: suomirock-metalli ei ole kovinkaan kaukana.

Siinä missä Alkupiste haparoi ja sortui tarpeettoman usein loputtomaan lohduttomuuteen, on Tosikertomuksia havumetsien maasta, karmivista tarinoistaan ja latistavasta kansikuvastaan huolimatta, monipuolisempi kokonaisuus. Kertoja maalaa tehokkaita kuvia ja vuoroin viskaa sanottavansa silmille vimmalla, mutta rajat eivät ole enää niin ehdottomia. Äänekkään kuorensa alla melodisuutta vaaliva Ei kumpikaan meistä toteaa jopa, että eroista huolimatta yhteinen matka voi jatkua – ehkäpä juuri niiden eroavaisuuksien ansiosta? Punkpopahtava Paljasta minulle kalastelee samoilla vesillä, eikä yritys ole lainkaan hullumpi, vaikka kielikuvat jakavatkin taatusti mielipiteitä.

Toisessa päädyssä Suomalainen mies rypee metakkamelankoliassa, kun ohraliemi maistuu tarpeettoman makealle ja myös Poni tuntuu hukanneen elämän valttikortit, jos nyt se kurakko ei ole aivan yhtä syvä. Avaukseksi sijoitettu Putket tukossa on piristävä tempaisu Green Day -lohkolle ja sisaruksiaan rauhallisempi Hetki maailmalle äityy kerrassaan kauniiksi, vaikka biisiä ei osatakaan pitää pienenä.

Lojohh on hiljalleen löytämässä suuntansa ja paikkansa rämisevän rockmetallin kotoisilla kentillä. Itse korostaisin ja nostaisin vokaaleja rohkeammin esiin, eivätkä ne punkrokettirollauksetkaan tunnu huonoa tekevän kokonaisuudelle.