Luluc: Sculptor

Sub Pop

Folkahtavaa poppia esittävä Luluc on sama asia kuin australialaiset Zoë Randell ja Steve Hassett. Esikoisalbuminsa ja kymmenen vuotta sitten julkaissut duo ei ole pitänyt sen kummempaa kiirettä julkaisujen tehtailussa, eikä sen ole toisaalta tarvinnutkaan hätiköidä. Kaksikon kyky luoda autereista, minimalistista, mutta silti suuresti soivaa folk-poppia kun on suorastaan taianomainen. Jotain musiikin tarttuvuudesta kertoo jo se, että Sub Popin Jonathan Poneman halusi Lulucin talliinsa miltei välittömästi sen jälkeen, kun kuuli neljän vuoden takaisen Passerby-albumin masternauhat.

Sculptorin alku on musertavan kaunis ja pysäyttävä. Kolmeen minuuttiin puristettu Spring huokuu 60-luvun psykedeelisiä kaikuja, kuulostaen joltain Kalifornian unohdetulta helmeltä. Lulucin juuret pistävätkin selvääkin selvemmin esiin, eikä vaikutteita peitellä, mutta silti – tai ehkä juuri sen takia – musiikki kuulostaa niin tavattoman rehelliseltä, aidolta ja alkuperäiseltä. Eteerinen Heist pelaa huomattavasti vaimeammilla palikoilla, aikakoneen mittareiden osoittaessa enemmänkin 00-luvun alun suuntaan. Loputtomasti kaiutettu numero jää tosin kaipaamaan sitä viimeistä askelta ylöspäin, tunneasteikon seuraavaa porrasta, jonka takaa olisi saattanut aueta vielä aiempaa upeampi näköala.

Lähes samoista aineksista koottu Kids onnistuukin sitten taas täyden pistepotin arvoisesti, taustan äänimassojen saavuttaessa jopa ambientmaisia muotoja. Maininnan ansaitsevat myös kuusaristi folkahtavat Me and Jasper ja Moon Girl, joilla kaksikko rakentaa vaivatonta trubaduuri folk-poppia kuin liikkeen konkarit konsanaan. Pieniin helmiin lukeutuu myös alle kahteen ja puoleen minuuttiin mahdutettu Controversy, josta mielestäni olisi saanut vielä huomattavasti enemmänkin upeita sekunteja irti. Kenties jopa minuutteja.

Luluc hallitsee kauneuden, mutta jos albumilla on jokin ongelma, se on mitä selvimmin kauneuden barokkimainen runsaus ja lopulta tukahduttavuus. Kun maisemasta ei nouse mitään haastavaa elementtiä, tai edes selvästi kontrastia luovaa vastavoimaa, tahtoo kauneus muuttua itseisarvoksi. Onko se sitten niin paha asia? No ei, mutta albumina Sculptor jää kaipaamaan niitä viimeisiä siveltimenvetoja, jotka olisivat tehneet hyvästä erinomaisen.