J!Kumpulainen ja Veijarit: Ajan laulu

Joku Roti

Puolentoista vuoden takaisessa haastattelussaan lauluntekijä J!Kumpulainen lupasi lunastaa yhdeksi musiikkia kuvaavaksi termiksi nostetun turboiskelmän nyt julkistuvan esikoisalbuminsa avausraidalla Avaruus. Vispilätahdilla hiukan rautalangasti svengaava biisi ei ole sinänsä "isoa" tai jotenkin "täyteen ahdettua" - kyse on pikemminkin tunteen palosta iskelmäisemmässä puolessa folkahtavaa popmusiikkia. Lievällä balkan-väreellä ja laulurevittelyllään Kumpulainen tuo mieleen jopa hiukan Tundramatiksin Janne Masalinia, vaikka irtonaisessa otteessa on enemmän Jaakko Laitinen & Väärää rahaa kuin balkanpunkkareita. Biisinä Avaruus kyllä koukuttaa hyvin, siinä jo avautuu Kumpulaisen tasapainoilu suurien tunteiden ja sopivan kieron pilkkeen silmäkulmassa välillä.

Verrattuna viime vuoden tammikuussa arvioituun kolmibiisiseen Kumpulaisen musiikillinen näkemys on nyt täydennetty täyteen bändimittaan. Haitaristi Petri Makkosen, kitaristi Markus Väisäsen ja laulussa taustoja tukevan Julia Eklundin lisäksi Veijarit-yhtye koostuu kontrabasisti Vesa Pistosta sekä rumpali Janne Mathlinista, mikä omalta osaltaan monipuolistaa mutta myös tiivistää yhtyesoittoa. Kumpulaisen laulut varmasti potkivat hyvin livenä kun bändi on näkemyksellä koottu ja soittaa hyvin yhteen. Arpikudoksiset folk-näkemykset saavat myös rinnalleen hyvää pyörrettä ja potkua.

Heti kakkosraita Sensaatio laajentaa ilmaisua rockahtavaan bluessvengiin sekä semienglantilaiseen sanailuun. Vauhdikkaampi ja suoraviivaisempi lähestymistapa ei kuitenkaan samalla tavalla pysäytä äärelleen kuin vereslihaisemmat tunnelmoinnit, minkä erinomainen, jo demolla soinut Kaikkea on heti perään alleviivaa. Rämäpää-folkin räyhäkkää puolta edustaa sielunveljet-mielikuvia vaanivuudellaan nostava Musta hotelli. Kilkuttelu ja kolkuttelu-elementit ovat sinänsä mielenkiintoisia ja luovia, mutta parhaat hetket lähinnä korostuvat entisestään uusien raitojen väleissä. Kapteeni Joku on ihan jepa kompastelevalla aaltoilullaan, mutta kyllä siihen perään vanha tuttu Ristini kannan äärimmäisen hienolla asian ääreen pysähtymisellään ja siitä rairairai pöydällä tanssimiseen -nousemisellaan on hiukan eri tason teos.

Tumman uhkaavasti mutta pienesti sahaava Maailma palaa aloittaa hyvin ja jatkaa kerrossaankin ihan kelvosti kasvua - Kumpulaisen ja Eklundin laulut lyövät hyvin kättä. Silti tästäkin huohottavasta laukasta jää se viimeinen kipinä uupumaan. Jotenkin hiukan kuulas ja etäinen vaikutelma hämmentää kun parhaimmillaan ollaan niin perkeleen iholla. Kolmas ennakkomaistiaisena nautiskeltu hitti Rakkaus lyö riisuttuine tunnelmineen on edelleen yhtä erinomainen kuin puolitoista vuotta takaperin, ehkä jopa paras kolmesta johtotähdestä vaivihkaisine kasvuineen. Eklundin sielukas laulusuoritus ansaitsee erikoismaininnan. Ehkä Veijarien pitäisi noissa ripakammissakin ralleissa pysäyttää laukka hetkeksi ja rakentaa se sivellen uudestaan kuten Rakkaus lyö-biisissä hienosti tehdään?

Vielä jäljellä olevista kahdesta sävellyksestä Vanhaa tuulta vain sentään rakentaa nimenomaan Kumpulaisen erinomaisen pelkistyksen voimalla, vain hillittyä haitaria ja pientä sivelyä intensiivisen laulutunnelmoinnin tukena, mutta silti semmoinen ihon alle meneminen jää vielä saavuttamatta. Slaavilaiseen iskelmään vauhtia potkiva päätösraita on koko levyn mitan positiivisimpia uusia tuttavuuksia hypnoottisine huohotuksineen. Kaiken kaikkiaan levy on hyvä, mutta kolmen biisin otanta oli erinomainen. Ehkä seuraavalla onnen kaava yltää jo koko albumimitan alusta loppuun?