Elektrik Noise Ensemble: Palohaavoja

Omakustanne

Muutaman vuoden takaisella Riitasointuja ahdistuneille-EP:llä pirkanmaalainen vaihtoehtorock-kolmikko Elektrik Noise Ensemble paljastui mukavan arvaamattomaksi ja polveilevaksi, vaikkei sävelkynä hionutkaan varsinaisia timantteja. Nyt yhtye jatkaa valitsemallaan tiellä kokonaisen albumin mitan. Raavaan riffirockin ja hiljaisen rapsuttelun välillä liikutaan, jos saatekirjettä uskoo. Mutta tiivistyykö kaavasta jo hittimateriaalia, siinä kysymys..?

Eteenpäin on menty kyllä, mutta silti materiaalista turhan harva hetki jää useammallakaan pyöräytyksellä päähän soimaan. Laulaja-kitaristi Aimo Laitamon suoraviivaisen ärhäkkä tulkinta sopii hyvin musiikin polveilevaan riffittelyyn, mutta molemmilta - laululta ja riffeiltä - jää hyvästä väriskaalasta huolimatta se viimeinen tiristys saavuttamatta. Vaikka yhtye haastaa helpointa tietä mutkikkaammilla näköaloilla, ei se mene tarpeeksi syvälle kieroon löytääkseen oikeasti jotain uutta ja ennen kuulematonta. Toki kolmikko hioo hyvin melodiakynäänsä suhteessa polveiluun. Jos saatteessakin valitaan laatusanoiksi energinen, äkkiväärä ja raju, niin kaksi jälkimmäistä jäävät lopulta liian paljon mausteeksi enkä tuota rajuutta oikeastaan tahdo löytää lainkaan.

Entäs ne erityiset biisit? Avaus Horjahtaja viipyilevine säröineen toimii ihan ok, muttei hyvästä kasvatuksestaan huolimatta purista ydinmehuja. Sakset vai liima särövaaniskelee astetta tarttuvamman kerron aikaan, jossa basisti Jaakko Luoman taustalaulu toimii mainiosti. Oikeastaan ENE on vahvimmillaan onnistuessaan yhdistämään särövaaniskelevan säkeen melodiseen kertosäekaareen. Inhimillisen ajatuksen vanki lisää kuulautta palettiin ja hillitty nytkyttely potkii kelvosti, mutta äkkiväärään tässäkin on vielä matkaa. Sanalistoja aloittaa tähän mennessä kipakimmalla potkulla, eikä vastapainona soiva vireä melodiakaarikaan ole lainkaan huono. Sanallinen kiihdyttely tosin menee hiukan ohi...

Hienovaraisen vinosti väreilevä Silminnähtävästi hämmentynyt ei oikein onnistu tiivistämään vinon soiton ja suoran laulun yhdistelmästä parasta kontrastia irti, lyhyt nimetön ja instrumentaalina kaahaava kutosraita potkii hyvin, mutta jää turhan irralliseksi välisoitoksi. Kädet on hetkittäin jo aika zencafea töksäyttelyineen, mutta kaartaa sekä sanallisesti että soittokulmillaan lopulta turhan suomirock-yllätyksettömästi, vaikka selkeästi pyrkiikin olemaan poukkoileva, yllättävä ja erityinen. Kun sekä haikea mutta turhan paikallaan pyöriskelevä Setä surullinen että tymäkkä mutta voidelluista vaihteistaan huolimatta lopulta aika yksitoikkoinen Maailma ja minä jättävät nekin perusrockituksen jälkimaun, täytyy todeta ettei ENE vieläkään saa rypistettyä hyvästä yrityksestään sellaista kipinää joka virittäisi aidon innostuksen. Toki jos lähtee väkisin tavoittelemaan vaikka kierompia ja äkkiväärempiä maisemia, voi nopeasti astua väkinäisen ja tekotaiteellisen miinaan. Yhtyeen pyrkimys melodian ja vinomman puolen käsikynkkään on hyvä, mutta toteutus ei vain sytytä. Ehkä yhtye yrittää nytkin jo liikaa olla erilainen ja hukkaa samalla biisien sielukkuuden? Vaihtoehtoina lienee joko rauhoittua ja luottaa melodiaan turhia hötkyilemättä tai vetää ihan överiksi melodiasta piittaamatta.