Pienet

Pienet II – Huhtikuu 2010

23.04.2010

AJU: Girl You Keep Me Guessing
Kaakao

Länsi-Suomen puolelta ponnistava AJU on yhdenmiehen projekti, jonka elektroninen popmusiikki on tuntuu naiivilta ja söpöltä. Nelibiisinen makuuhuone-elektroa liikkuu nimibiisin sokerisesta hippamusiikista Pieces Of Men hitaampaan tunnelmointiin. Yksityiskohdissaan runsas äänimaailma tarjonnee bongareille iloa pidemmäksikin aikaa, mutta kokonaisuutta ei kuitenkaan välttämättä kuvaa sellainen monipuolisuus vaan pikemminkin eräänlainen yhdenmukaisuus.

Girl You Keep Me Guessingin hallitsevimmaksi piirteeksi hyvässä ja pahassa nousee itse artistin ääni. Ohut laulu tuo mieleen esimerkiksi Kompleksin, mutta läheisempi hengenheimolainen AJU:lle lienee kuitenkin höpönassu-Aksu, jonka naiiviuuden ylistys toteutuu kahden ensimmäisen biisin soundeissa, joiden makeus hoitanee pahemmatkin sokerivajarit hetkeksi aikaa. Siksi The New Powerin särjetympi äänimaailma tuntuu hieman mielenkiintoisemmalta. Julkaisun paras anti on kuitenkin neljännellä biisillä, Kid Kid Mexicon nimibiisistä tekemällä remixillä. Se on veikeä, monella tapaa originaalia monipuolisempi ja, mikä parasta, se hyödyntää tehokkaasti AJU:n parhaat puolet ja häiventää ne heikommat. Kokonaisuudesta jää siksi miellyttävä kuva.

Jani Ekblom

Crowned With Black: The Dragon Age

Melankolinen dark metal lukee jyväskyläläisen Crowned With Blackin ensimmäisen promon saatteessa, eikä yhtyettä ainakaan valehtelusta pääse moittimaan: jykevien kosketinmattojen rinnalla kuljetetaan kohtuullisen raskaita riffejä. Nuoren, vuoden 2009 syksyllä perustetun yhtyeen soittotaito on kohdallaan ja sen varassa kaksibiisinen paljossa porskuttaakin. Sävelissä on tuttuutta, ja näistä rakentuva draaman kaari on perinteikäs, hyvä kuitenkin että on edes olemassa. Musiikin hyvin melodikasta menoa särmitetään laulaja Mikko Ojalan örinällä. Tämä toimii silloin, kun laulu on huomaamattomillaan ja sointuu yhteen musiikin kanssa – kun se nostetaan keulalle, ei potkua löydy laulusta vielä tarpeeksi. Yhtyeen loppuvuodeksi suunnittelema debyyttialbumi löytänee kuulijoita näinkin.

Jani Ekblom

Elektrik Noise Ensemble: Riitasointuja ahdistuneille

Mitään kauhean elektroa, jatsahtavaa tai edes noisea ei pirkanmaalainen Elektrik Noise Ensemble tarjoile, vaikka moista saattaisi nimen puolesta päätellä. Viiden biisin Riitasointuja ahdistuneille-lätyllään kolmikko liikkuu säröisen rockin maailmassa melkoisen raskaan surisevalla säröllä ja kevyellä junnauksella. Silti touhu on enemmän suoraviivaista rokitusta kuin esimerkiksi punkahtavaa noisea tai jotain äkkiväärempää poukkoilua, vaikka kokonaisuudessa voi maistaa myös punkin kipinää . Suomenkielisen särörockin karsinassa trio on toki mukavan arvaamaton ja polveileva. Mielikuvitustakin riittää käyttää mm. akustista näppäilyä säröjyrän vastapainona eikä tahdinvaihto ole turhan ennalta-arvattavaa. Kakkosraita Linnunlaulu nostaa mielikuvia ”turvallisesta” Sielun veljistä - eli duurivoittoisen kepeää mutta kipakkaa säröpyörteilyä ilman varsinaista intohimoista hypnoosia. ENE on ihan hyvällä tiellä mutta ei näillä sävellyksillä vielä lunasta paikkaansa, vaikka kaava onkin mielenkiintoisen väreilevä.

Ilkka Valpasvuo

Fuzz Aldrin: Fuzz Aldrin

Amerikkalaisiin avaruusseikkailuihin viittaavalla nimellä paiskattu lahtelaisbändi nimittelee omaa musiikkiaan psykedeeliseksi garagestonernoisepunkiksi. Psykedelian nieleskelen tämän omakustanteen perusteella pitkin hampain, mutta muut elementit ovat selkeästi läsnä Fuzz Aldrinin musiikissa. 14-minuuttinen matka starttaa garagepunktyylisellä poljennolla, jota on sävytetty ronskilla kädellä soitetuilla, The Jesus Lizardin ja muita jenkki noise rock -orkestereita mieleen tuovilla kitaroilla. EP:n päättävässä, hieman alkupäätä hitaammassa Acid House -kappaleessa musiikillista maisemaa laajennetaan aavikkorockin jyräämiseen junnaavalla junttausriffillä.

Mitään maailmoja järisyttäviä kappaleita cd:llä ei kuulla, mutta mukavan omaperäinen on Fuzz Aldrinin ulosanti, eikä bändi pääse tämän mittaisella julkaisulla ainakaan ärsyttämään. Aina kun stoner ja/tai noise rock mainitaan, allekirjoittanut tuhnukorva kaipaa lahkeita lepattavia, rouheita soundeja, joihin tällä minarilla ei vielä päästä. Vasta pari vuotta kimpassa soittanut bändi kuulostaa vanhemmalta, yhteissoitto pelaa mallikkaasti, eivätkä sällien biisikynätkään ole paskimmasta päästä. Steve Albinin projekteista ja noise rockista yleisesti tykkääville uskaltaisin Fuzz Aldriniakin tuputtaa.

Jukka Hätinen

James Puhto-Ren: Promo

Kokkolalainen James Puhto-Ren tietää jotain, mitä me muut emme tiedä. Nimittäin sen, että Meiju Suvaksen musiikki ansaitsee ei vain yhden cover-biisin vaan kokonaisen albumillisen Meiju-kappaleita uusiksi vedettynä! Kråklundillakin aikoinaan 1990-luvulla luuhannut punkkaava suomirock-orkesteri heitti tulevalta Suvas-teemaiselta levyltä kahden biisin näytteen. Tulit kuin laiva ja Tahdon sinut on vedetty suoraviivaisesti "uusiksi" tyylillä, joka suorastaan huutaa sitä, että ne vedetään jonkun pienemmän härmäläisfestarin lavalla perjantaina klo 18.00 - 18.45. So not jos sataa, ehkä se Pure muakin sieltä jossain vaiheessa tulee... Riippuu henkilöstä miten monen kappaleen verran tämä jaksaa huvittaa, mutta on sitä turhempiakin cover-valintoja joskus tehty.

Tuomas Tiainen

Liv Animal: One Way Ticket

Espoon Liv Animal taitaa retron rockin rullauksen. Yhden demon, yhden singlen ja yhden EP:n aiemmin julkaissut trio on tuupannut nauhalle neljä kappaletta studiossa ja maustaa soppaa vielä yhdellä livevedolla. "Melodiseksi ja sähäkäksi grongerolliksi" musikkiaan kutsuva bändi on määrittelyssään osapuilleen oikeassa. Grungea en tosin välttämättä löydä niin hirveästi, sillä Liv Animalin rock kulkee huomattavasti vapautuneemmin kuin mitä Seattlen laahaajien aika usein suorastaan tylsäksi äitynyt hevipunkki. Sen sijaan löytyy soittamisen iloa, asiallisia melodioita ja hyviä biisejä. Liv Animal kuulostaa hyvältä levyllä, mutta olettaisin, että se kuulostaa vielä paremmalta livenä (kuten yhtyeen nimikin antaa ymmärtää). My Way on selvä keikkahitti. Sanalla sanoen, One Way Ticket on helvetin hyvä pienlevy ja Liv Animal helvetin hyvä bändi. Takaisin studioon!

Tuomas Tiainen

Mindeyes

Jos oululaisen Mindeyesin musiikki kuulostaa tutulta, niin ei ihme. Vastaavaa kosketinjylhää ja kitarakipakkaa melodisen kaartavaa hard rockia tai sankarirockia, kuten tapaan vastaavia nimittää, on tullut vastaan viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana kyllästymiseen asti. Ja valitettavasti mitään uutta tarjottavaa pidemmän päälle aika pateettiseksi käyvään lajikkeeseen kokeneilla pohjoisen kolleilla ei ole. Mikä ei onneksi tarkoita sitä etteivät herrat osaisi silti kelpo rock-veisua kirjoittaa.

Toteutus on viimeisen päälle moninaisille enemmän ja vähemmän iskeville esikuvilleen uskollista, mikä tarkoittaa myös hyvyydessä sitä ettei nelikko ainakaan soundipolitiikallaan jää hirveästi jalkoihin kuin ehkä hiukan töksähtelevällä laulullaan. Ja meneehän se saksalainen sankarihevikin läpi joiltakin… Isompi ongelma on kuitenkin biisikynän tyytyminen turruttavan tavanomaisiin ratkaisuihin. Kaarta koristellaan kuulaalla tilutuksella, monessa kohtaa jopa laiskan oloinen laulaja ei edes yritä tuoda todellista sieluaan soppaan (tai sitten ei hallitse keinoja luoda sellaista vaikutelmaa) eikä juuri mikään viiden vähintään vajaa kuusiminuuttisen kappaleen kattauksessa yllätä, iske kanveesiin, nosta karvoja pystyyn tai säväytä sen kummemmin. Liian turvallista.

Kieltämättä kuulaan, melodisen ja kantavan soundin hukkaamisenkin varjolla pitäisi haastaa ratkaisuissa, jos tahdotaan millään tavalla erottua. Enkä nyt tarkoita väkisinhaettua erikoisuuden tavoittelemista vaan yksinkertaisesti parempia biisejä. Voimaballadi Gloriassa on parhaiten otetta, muttei sekään viimeistele sytkäriviettelyään loppuun asti. Sen vastapainona voihkintarockin puoleen kurkottava kipakka Matter Of Time toimii kelvollisesti. Eli potentiaalia kyllä olisi.

Ilkka Valpasvuo

Oiva väre: Jetro (promo)

Oululainen Oiva väre on lohkaissut muutaman maistiaisen uunituoreelta Jetro-levyltään. Täyspitkä kertoo periaatteidensa mukaan elävän ja kuolevan Jetro-merkkisen henkilön tarinan. Levyn kappaleet on jaoteltu vuosittain. Promolla kuullaan biisit Metsänpoika, Kuunkierrot ja Luonnonsuojelija (vuodet 1977, 1998 ja 1999). Jetrosta tarinoiva Oiva väre on saanut omakustanteiden lisäksi musiikkiaan julki myös parilla kokoelmalevyllä. Yhtye soittaa jokusen vuosikymmenen progeilun mieleen tuovalla tatsilla ja liikkeensä ovat luontevan kiemuraisia kuin metsän polut. Soitossa on lämpöä, ja Hannu Hailuodon omintakeinen laulu sopii yhtyeen sointiin mutkattomasti. Promo jättää nälkää sen verran, että koko levynkin kuuntelisi mieluusti.

Tuomas Tiainen

Opaque Buff: Street Decadence

Helsinkiläisorkesterin neljän kappaleen mittaisen EP:n ohjelmallinen otsikko kuvaa sisältöä erinomaisesti. Kun vielä kansivihkosessa kiitetään Andy McCoyta ”ystävyydestä ja inspiraatiosta”, ei Opaque Buffin sielunmaisema jää kenellekään hämäräksi. Glamin, hard rockin ja ohuesti punkin nimissä edetään. Kukkoilussa ei säästellä sen enempää laulun kuin kitarasoolojenkaan osalta. Solisti Dallas tuo jatkuvasti mieleen Axl Rosen, nimenomaan nuoren ja innokkaan sellaisen. Paikoin maneerit liippaavat liian läheltä luisuttaen menoa tahattoman imitoinnin suuntaan. Harmi sinänsä, sillä Opaque Buffilta löytyy parhaillaan tiukkaa rocknäkemystä. Etenkin kitarat soivat miellyttävän kuivakasti. Vieraannuttavalla tavalla kiimainen Sex Addict laskee kokonaistasoa, kun taas Don´t Say You Need Me polveilee mielenkiintoisesti ja jopa sävykkäästi. Kauttaaltaan Street Decadence jumittuu hiukan liian vahvasti genren ilmeisimpiin piirteisiin ollakseen persoonallista kuultavaa.

Antti Hurskainen

Rytmirotat: Rokate hokate (promo)
Woimasointu

Minkä tahansa pubin bändinurkkaukseen soveltuva Rytmirotat lähestyi kahden biisin pikkulevyllä, joka tarjoaa ennakkomaistiaisia tulevalta Rokate hokate -albumilta. Näiden näytteiden perusteella Rytmirotilla on verrattoman rento ote ja pilkettä kaikissa neljässä silmäkulmassa. Triokokoonpanolla soitettu "härmänkielinen rock n´ roll" ja "kaihoisa baarikantri" ei toki mitään muuta voisi ollakaan. Kahdesta biisistä ensimmäinen, Bettinan sohvalla on tietenkin kunnianosoitus ihanalle Bettina S:lle, jonka tykö Pasi Peltokangas (kitara, laulu), Joni Hannula (rummut) ja Noora Tikkakoski (basso) haluavat juttelemaan suomenruotsia. Rennosti rullaava ja hauska biisi. Maantiedeaiheinen Vjeteliin on rokkia tien (numero 13) päälle. Leppoisa biisi tämäkin. Näillä eväillä ei toki päästä vuoden loppulistolle, mutta parin kaljan kyytipoikana kulmapubissa menee kyllä. Rytmirotat on omassa karsinassaan oikein mukava tuttavuus.

Tuomas Tiainen

Santa Cruz: Another Rush Of Adrenaline

Santa Cruzin toisen demon parhaita puolia ovat sen energisyys ja glamhardrockin lajiuskollinen kukkoilu. Myös nelimiehisen yhtyeen laulaja plus kolme kollia taustoissa pitää nostaa vahvuudeksi – aika yksiuraiseksi tämä kyllä yhden lauluäänen voimin kävisi. Vaikka Artulla on joikauksessaan kieltämättä ihan munakas haarapotku. Tiluttelua hallitaan mutta sen ei anneta hallita vaan tumman kipakka juoksutus pysyy keskiössä. Hiki siis lentää ja nahkahousut sauhuaa! Avaus on siis hyvin tehty.

Mötiköitä ja vastaavia on taatusti kuunneltu ja tyttöjen pöksyjä kastelemaan tai ainakin kostuttamaan pyrkivä heleämpi slovariglampop sujuu siinä missä katurullauskin. Eli aseet on valittu ja niitä pidetään näyttävästi esillä. Entäs sitten se tarkkuus, tappajan vaisto ja nopeus, kysyy naapurin palkkamurhaaja? No niin, onhan tässä paljon poseerauksen ohella ihan rockin ärhäkkää tykittelyäkin mukana eikä Santa Cruz sinänsä huonosti pistä. Mutta ei bändi vielä nouse esiin massasta omaperäisen soundin, taitavan biisikynän tai virtuoosimaisen musikaalisen taidon ansioilla. Pakollinen akustinen skidrowmainen nyyhkyslovari Too Late, Tonight on kuultu aika monen vastaavan yrittäjän toimesta – pysyisivät hittolainen vaan siinä roketissa! Periaatteessa ihan jeba paketti tämä viisibiisinen, mutta hei – mikä tässä on uutisoinnin arvoista?

Ilkka Valpasvuo

The Enchained: Crossing Highlights

The Enchained on jäänyt itselleni tuntemattomaksi, vaikka se laittaa ilmoille nyt jo seitsemännen julkaisunsa. Aikaisemminkin olisimme voineet kyllä tutustua, viisihenkisen yhtyeen metallinen hardcore nimittäin toimii. Neljä kappaletta sisältävä pikkulevy Crossing Highlights on alusta loppuun varmaa lanausta ja kaikin puolin valmiin oloista musiikkia. Varsin metallisilla poluilla mennään, ja toisenlaisella laululla tämä saattaisi lipsahtaa jonkin metallikategorian alle. Siitä ei kuitenkaan ole pelkoa, sillä Saku Poikosen vokalisointi on sen verran piiskaa, että metalliin nihkeämminkin suhtautuvat punkkarit saattavat hyvinkin pitää The Enchainedista (ja skenessä sisällä olevat pitävät varmasti - minkä he mahdollisesti myös jo tietävätkin). The Enchained kuulostaa tämän näytteen perusteella valmiilta pitkäsoiton tekoon.

Tuomas Tiainen

The Terror Twin: Right on time (EP)

Vuonna 2004 perustetusta The Terror Twin -yhtyeestä kuulee, että se esiintyy 60 keikan vuositahdilla. Rockin ilosanomaa toitottavan nelikon soitto on niin tiukkaa, ettei väleihin tahdo mahtua, ja silti se hengittää. Hyvä että tekee, koska turhan yksipuoliseksi meno äityisikin, jos pelkästään tuuttaa täysillä.

TTT:n ilmaisussa tuntuu toisaalta eteläisen rockin juuret, mutta myös kepeämpi ote kuten viisibiisistä kokonaisuutta keskeltä käsin elävöittävä All in good time osoittaa. Patenttitoimistoon yhtyeen ei biisiensä kanssa kannata lähteä, vaikka se monesta saman suon tarpojasta tällä julkaisullaan edukseen erottuukin. Kahden kitaran ja rytmiosaston perinneilmaisu on pakotonta ja samalla hyvin tarkkaa, ilman että se pilaisi yhtyeen luoman hengen. Lauteilla todennäköisesti hyvin mukaansa tempaava yhtye.

Jani Ekblom

Lukukertoja: 6402