Machine Head: Unto the Locust

Roadrunner

Neljä ja puoli vuotta se otti ennen kuin Machine Head sai itsestään ulos seitsemännen pitkäsoiton. Siinä missä edellinen kiekko The Blackening palautti yhdysvaltalaiset takaisin thrash metallin mestaruussarjaan, nostaa uusi albumi yhtyeen profiilia entisestään. Neljä vuotta sitten Robb Flynn ja kumppanit loivat uransa mahtavimman albumin, ja tämän tempun he uudistavat, sillä myös Unto the Locust nousee edeltäjiensä yläpuolelle.

Pidentynyt julkaisutahti on johtanut entistä massiivisempiin kappaleisiin, eikä uutukaiselta löydy enää kuin yksi alle kuusiminuuttinen raita. Tuttuun tapaan Flynn on myös tuottanut kiekon ja biisien rakenteiden mutkistuessa entisestään onkin ollut hyvä, että toinen pääarkkitehti on saanut pitää kaikki langat tiukasti käsissään. Avausraita I Am Hell (Sonata in C#) on kolmiosainen teos, joka käynnistyy minuutin mittaisella Sangre Sani (Blood Saint) osuudella, joka lauletaan klassisen harmonisesti. Lyhyen alun jälkeen käynnistyy toinen osa I Am Hell, joka sitten avaakin tulen joka suuntaan. Flynn karjuu kuin ei koskaan ennen, kitarat murtautuvat läpi seinistä ja täydellisyyttä hipova thrash-kokemus voi käynnistyä.

Kahdeksan ja puoli minuuttia myöhemmin käynnistyvä Be Still and Know jatkaa samoilla urilla. Melodiset harmoniat ja raivokas vyörytys nivoutuvat toisiinsa, kappaleen eri tasojen ja osien täydentäessä hienosti toisiaan. Eli toisin sanoen: Machine Headin viime albumillaan löytämä thrashin viisasten kivi on entistä tiukemmin yhtyeen kourissa. Minuutit vierivät nopeasti, mutta yksikään kiekon seitsemästä kappaleesta ei osoita väsymisen merkkiä, ja jopa Who We Aren alun lapsikuoro istuu ongelmitta mukaan kuvaan. Kappaleet toimivat myös irrallaan, kokonaisuudessa ja jopa satunnaisessa järjestyksessä, joten albumia voi kuunnella vaikka miten.

Flynn ja toisen kitaran varressa vaikuttava Phil Demmel ovat yhdessä rumpali Dave McClainin ja basisti Adam Ducen kanssa luoneet albumin, joka tulee toimimaan mittatikkuna ja tienviittana 10-luvun thrash metalille. Kaikki kilpakumppanit jäävätkin niin kirkkaasti taakse, että sopii toivoa, ettei seuraavaa Machine Head kiekkoa tarvitsisi odottaa aina vuoteen 2016 saakka.