80th Disorder: Simple Pleasures

Melotrik

Vaikka Simple Pleasures on oululais-helsinkiläisen 80th Disorderin ensimmäinen pitkäsoitto, mistään vasta-aloittaneista keltanokista ei näiden synkistelijöiden suhteen voi puhua. Jo vuosikymmenen verran verkossa ja demolevyin musiikkiaan jakanut yhtye on muuttanut viimeisen parin vuoden aikana kurssiaan huomattavasti. 1980-luvun alun uusromanttisen konepopin parissa aloittaneesta yhtyeestä on tullut orgaanisempi, varjoisilla kujilla rockaava yhtye. Rumpukone ja syntetisaattorivetoisuus on jätetty sivummalle.

Pari vuotta sitten ilmestyneellä Transform-EP:llä myönteistä vastakaikua saanut kvartetti on parhaimmillaan, kun tempo nousee laahaavan synkkämielisyyden asteilta Swine and the Taste of Libertyn kaltaiseksi goottikarnevaaliksi. Tämän jälkeen kuultava No Place Like Home laittaa kättentaputuksineen menon jo varsin riehakkaaksi. Vokalisti Vesa-Matti Pekkolan paikoin harhailevasta äänestä tulee voimakkaita mielikuvia nuoren Ian Astburyn johtaman The Cultin suuntaan ja kokonaisuudessa kaikuu totta kai Joy Divisionin kuolemattomuus. Muutkin 1970-80-lukujen brittisynkistelijät toki jossain taustalla väijyvät, mutta eivät liian kuuluvasti. Kiinnostavin yhteneväisyys löytyy kuitenkin kalmahenkisen debyyttilevynsä aikaiseen Soul Tattoo -yhtyeeseen.

Kohtalokkailla ja tummilla poluillahan tässä mennään alusta loppuun. Tuomas Lehdon syntikat ovat 80-lukulaisen kolkkoja ja Marko Pyhähuhdan basso maalaa alataajuuksille viehättävän retroa tunnelmaa. Paikoin levyn kokonaissoundit tuntuvat kuitenkin ummehtuvan liiaksi ja kokonaisuusvaikutelman kannalta harmilliseksi jää myös se seikka, että keulahahmo Pekkolan vaikuttaviksi kynäilemät lyriikat jäävät etäisyydessään yhdentekeviksi.