Julkaistu: 28.03.2009
Arvostelija: Mika Roth
Take Me To The Hospital
En osannut sanoa ennakkoon tarkkaan, mitä oikein odotin The Prodigyn uudelta pitkäsoitolta. Ilmassa oli ennakkoon tiettyä Guns´n Roses henkeä, sillä tanssilattioiden ja uuden elektromusiikin brittilegenda ei ole kahteentoista vuoteen saanut aikaiseksi oikeastaan mitään merkittävää. Miksi siis odottaa enää ihmettä, jonka olisi pitänyt tapahtua jo kauan sitten? Toisaalta – miksi luovuttaa toivoa, sillä palasihan rockin suurinkin sirkus takaisin kaupunkiin, vaikka jäljellä oli enää pelkkä tirehtööri.
Edellisellä Always Outnumbered, Never Outgunned kiekolla Mr. Prodigy aka Liam Howlett päätti kokeilla rohkeasti uusia tuulia ja vanhat vokalistit Keith Flint sekä Maxim korvattiin vuokratyöntekijöillä. Lopputulos oli joiltain osin onnistunut, mutta jos totta puhutaan, niin tekeleellä ei ollut hirveästi tekemistä bändin entisen tuotannon kanssa. Tältä pohjalta olin enemmän kuin iloinen kuullessani, että Flint ja Maxim pääsisivät vielä ainakin tämän kerran ääneen.
Invaders Must Die ei tietenkään yllä Fat Of The Landin tai Music For The Gilted Generationin tasolle, sillä itsensä aika on kääntynyt The Prodigya vastaan. Klassikot ovat klassikoita, eikä niiden kanonisoitua asemaa käy kiistäminen. Onneksi yhtye ei edes yritä voittaa itseään omilla aseillaan, vaan lähtee rohkeasti uudistumaan. Invaders Must Die on kieltämättä puolittainen kumarrus menneelle, kuten ryhmä on monissa yhteyksissä toitottanut, mutta vähintään yhtä paljon se on kurotus kohti uutta aikaa.
Jos albumia ajatellaan vanhojen vinyylioppien mukaisesti, The Prodigy on saanut kasaan suorastaan tappavan A-puolen. Albumin avaava nimibiisi johdattaa kuulijan sujuvasti uuteen aikaan, ensimmäinen sinkkubiisi The Omen edustaa tarttuvuudessaan jotain jota joukkiolta on osannut parhaimmillaan odottaa ja Thunder yllättää vinolla vedollaan, sekä uskomattoman koukuttavalla vokalisoinnilla. Mikä tärkeintä yhtye ei yritä kuulostaa modernilta, se vain kuulostaa omalta luonnolliselta (ja modernilta) itseltään. Albumin jälkimmäinen puolisko jatkaa vahvaa trendiä, vaikkei yllä aivan aloituksen tasolle ja itse kokonaisuus ansaitsee kevyesti neljä tähteä. The Prodigy on palannut – ja tällä kertaa ihan oikeana orkesterina.
Englantilaisyhtye oli yksi 1990-luvun suosituimmista konemusiikkiyhtyeistä. Tanssipunkin, breakbeatin, big beatin ja rave-musiikin epäpyhä ristisiitos on tunnusomainen myös yhtyeen 2000-luvun äänityksille.
Linkki:
theprodigy.com
(Päivitetty 18.4.2015)