Callisto: Providence

Fullsteam

Calliston kolmas pitkäsoitto Providence tullaan muistamaan vedenjakana, albumina jolla turkulainen post-metal orkesteri kurotti rohkeasti valtavirran ja yleisemmän hyväksynnän suuntaan. Ehdottomasti merkittävin muutoksen airut on uusi vokalisti Jani Ala-Hukkala, jonka puhdas laulutyyli ja kirkas ääni ei voisi erota juuri enempää Markus Myllykankaan matalasta murinasta. Vaihdos vokalisoinnissa onkin melkoinen, mutta jo muutaman kuuntelukerran jälkeen se tuntuu melkeinpä luonnolliselta, vaikka mennyttä tulee kieltämättä haikailtua muutamaan otteeseen. Osaa Ala-Hukkalakin sentään huutaa ja mylviä tarvittaessa, mutta yhtyeen keventyneen tyylin takia tuota osastoa kuullaan säästeliäästi. Ehkä turhankin säästeliäästi.

Kolmen vuoden takainen Noir yhdisti bändin alkuaikojen kolossaalisen raskauden aiempaa kevyempiin elementteihin, mutta tuolloin painopiste oli vielä selvästi raskaammassa kulmassa. Nyt alkuaikojen raskas, raaka ja siloittelematon soundi on suitsittu ja kesytetty niin tehokkaasti, että kappaleet uhkaavat menettää hetkittäin jo elinvoimansa. Ne massiiviset vyörytykset jotka vuorottelivat suvantojen kanssa ja nostivat sävyjen todellisen syvyyden esiin edellisillä albumeilla jäävät tällä kertaa puuttumaan. Biisit tuntuvat toistavan samoja elementtejä ja kaavoja, aivan kuin rohkeus olisi pettänyt juuri viime metreillä kun olisi pitänyt puristaa vielä pidemmälle.

Pariin otteeseen etenkin kiekon jälkimmäisellä puoliskolla orkesteri jaksaa sentään vielä rimpuilla, mutta muuten lopputulosta voi kuvailla liiankin seestyneeksi ja monilta kohdin ennalta-arvattavaksi. Nähtäväksi jää kuinka pysyvästä muutoksesta on kyse, sillä tällaisenaan Callisto on vajoamassa persoonallisesta suunnannäyttäjästä genrensä keskikastiin. Orkesteri joka ravisteli aikoinaan kaavoja on jäämässä omien maneeriensa vangiksi.