Shogun Kunitoki: Vinonaamakasio

Fonal

Persoonallisella soundillaan omaleimaiseksi kasvaneen Shogun Kunitokin toinen levy ei Tasankokaiun kuullutta kuulijaa juurikaan yllätä – ellei sitten olemalla vallattoman mainio.

Periaatteessa yhtye jatkaa siitä, mihin viimeksi jäi. Pääosassa ovat edelleen alkavat, loppuvat ja joskus jopa jatkuvat äänten kierrot, joista paikoitellen voi hahmottaa perinteisiä kappalerakenteita, tai ainakin alkuja sellaisiin. Urut ja rummut sekä nippelien vääntäminen luo orgaanista elektronista musiikkia, joka kurkottelee taaksepäin junnaamalla, pärskähtelemällä ja pulputtamalla mutta kuitenkin niin, että retro-sanan voi edelleen säästää käytettäväksi jonkun ruotsalaisen yhtyeen yhteydessä.

Vinonaamakasio on kuitenkin useammassa mielessä edeltäjään parempi. Se on täyteläisempi, jotenkin juhlallisempi ja sen instrumenttivalikoima on monipuolistunut. Samalla se on kokonaisuutena ryhdikkäämpi sekä toisaalta vaikeammin sulatettavissa. Se on myös levy, josta voisi kirjoittaa uuden arvion joka viikko: siksi monipuolisesti se tarjoaa uusia kiinnekohtia uusille kuuntelukerroille.

Shogun Kunitokin vahva puoli on heidän taitonsa tehdä uutta kuulostamalla vanhalta. He onnistuvat myös kuulostamaan samanaikaisesti sekä rennosti musiikkiaan soittavalta yhtyeeltä että millintarkasti palastensa paikkoja tutkivalta laboratoriokokeelta: kaikki on kohdallaan mutta niin luonnollisen kuuloisesti, ettei sitä meinaa huomata.

Vinonaamakasio on analoginen instrumentaalitutkimusmatka jonnekin psykedelian tuolle puolen, jossa pienestä tehdään suurta ja jossa paikallaanolosta syntyy liikkeen tuntu. Jos jokin kappale pitäisi nostaa toisten ylle, voisi se olla jylhä Holvikirkko, jonka pitkitetystä nautinnosta välittyy tunne, että jossain piilee salaisuus jonka vain Shogun Kunitoki voi meille paljastaa.