Deathchain: Death Eternal

Dynamic Arts

Savolaiset ovat kieroa sakkia. Jostain kumman syystä death/thrash -bändiksi itseään kutsuva Deathchain on kyllä kaikkea muuta kuin mitä thrashiksi olen mieltänyt, ainakin lokakuussa ilmestyneellä Death Eternal -kiekollaan. Kesämökillä konventionaalisten studio-olosuhteiden sijaan äänitetty levy on nimittäin silkkaa kuolemaa alusta loppuun. Tämä on kieltämättä melkoinen yllätys, vaikkakin ehdottoman mieluisa, koska mielestäni sinänsä laadukas Deathchain on aina antanut odottaa itsestään vielä vähän lisää.

Maisemat ovat huomattavasti synkemmät kuin edeltävällä, positiivista kohua herättäneellä Cult Of Deathilla. Levyllä liikutaan nopeatempoisuuden ja suoraviivaisuuden ansiosta melko lähellä bändin lupaamaa alkukantaisuutta, ja syvä kumarrus ainakin Florida-skenen ruhtinaiden, Morbid Angelin suuntaan on kiistaton. Vaikka Deathchainilta puuttuu Azagthothin ja kumppaneiden hypnoottinen karisma, ovat väliin synkeällä baritonilla julistetut osuudet kuin suoraan Covenantilta, eikä levyn päättävä hirmuisen komea Incantations Of Shub-Niggurath`kaan kauaksi morbareista jää. Pete Sandoval kääntyisi haudassaan jos olisi kuollut – näin hyvin samaa henkeä ei ole suomalaisessa (eikä oikein kansainvälisessäkään) musiikissa tätä ennen tavoitettu. Kiilaako Death Eternal jonkinlaisena pastissina jopa liian pitkälle legendojen seuraan? Sitä sopii miettiä.

Death Eternalilla on makuja ja tuoksuja vähän kaikkialta, myös blackmetalista, mutta en koe tätä häiritseväksi tekijäksi. Mielenkiinto pysyy yllä paremmin kuin yhtyeen aiemmilla julkaisuilla, ja huomaan palaavani tämän levyn pariin mieluummin kuin Cult Of Deathin, jolla thrash-vaikutukset kuuluivat vielä selkeästi. Minulle kuopiolaisten deathimpi linja siis sopii. Pidän enemmän hieman likaisemmista akteista kuin liian kliinisestä muovihevistä, joka maatamme ja sen myötä koko metallia kuuntelevaa maailmaa piinaa. Rupisuus ja rujous kuuluvat tämän kaltaiseen musiikkiin, Pantera toi aikanaan sairaalaolosuhteet takatukkakansan stereoihin, enkä voi antaa sitä koskaan anteeksi. Onneksi todella paha (evil) materiaali, kuten Deicide ja vaikkapa edellä mainittu Morbid Angel pitivät huolen siitä, että räkä lensi vuonna 1993 muuallakin kuin Summan ala-asteen pihassa. Tässä samassa ihanassa ulosteen ja visvankatkuisessa hekumassa ryömii ja kukoistaa myös Death Eternal.