Entwine: Painstained

Spinefarm

Aluksi ajatus Entwinesta ilman kosketinsoittajaa vaikutti v�hint��nkin oudolta, mutta l�hdin silti avoimin mielin kuuntelemaan yhtyeen kuudetta albumia, jolla ei siis kuulla en�� Riitta Heikkosen soittoa. Uudistuminen on t�rke�� ja useille yhtyeille aikaa my�ten jopa elint�rke��, joten Entwinekin on l�htenyt rohkeasti korvaamaan v�hentynytt� kiippariosastoa lis�kitaroilla. K�yt�n sanaa "v�hentynytt�" siit� syyst�, ett� Painstained ei ole lopulta kosketinsoitinvapaa levy � synaosastoa vain kuullaan huomattavasti v�hemm�n kuin aiemmin.

B�ndi� on takavuosina ty�nnetty ahkerasti gootti-lokeroon l�hinn� em. synien takia, mutta viimeist��n nyt tuota m��ritelm�� on pakko l�hte� laventamaan. Ryhm� hallitsee toki goottirockin kaavat, mutta v�hint��n yht� paljon touhussa on mukana tavallisia pop- ja rock-aineksia. Entwinen suurin vahvuus on onneksi aina lev�nnyt itse kappaleissa, eik� siin� miten ne esitet��n, ja my�s tuore albumi on kappalemateriaaliltaan tasaisen vahva. Pienen totuttelun j�lkeen muuntunut soundikin kuulostaa jo toimivalta, vaikka kirjo on selke�sti kaventunut. Biisien seasta l�ytyy totuttuun tapaan muutama kultakimpale, kuten avauksena soiva Soul Sacrifice, sek� v�litt�m�sti edellisen kannoilla kulkeva Strife. Kokonaisuus toimii luontevasti ja ison sulan hattuunsa t�st� ansaitsee varmasti tuottaja Hiili Hiilesmaa, joka osaa nostaa b�ndin vahvuudet esiin aina kulloisenkin raidan vaatimalla tavalla. Kitaravetoinen goottirock, asianmukaiset tunnelman nostatukset sek� napakat kertos�keet tekev�t j�lleen teht�v�ns� ja Mika Tauriaisen sielukasta laulua on aina ilo kuunnella.

Karsittu ilmaisu ja aiempaa suoremmat kaavat toimivat tiettyyn pisteeseen saakka, mutta se kaivattu x-tekij� joka nostaisi albumin loistavaksi merkkipaaluksi j�� yh� puuttumaan. Kahden ja puolen vuoden takainen Fatal Design ohitetaan kyll� hienoisesti, mutta paljon enemp��nkin orkesterilla olisi mielest�ni yh� ev�it�.