Entwine: Painstained

Spinefarm

Aluksi ajatus Entwinesta ilman kosketinsoittajaa vaikutti vähintäänkin oudolta, mutta lähdin silti avoimin mielin kuuntelemaan yhtyeen kuudetta albumia, jolla ei siis kuulla enää Riitta Heikkosen soittoa. Uudistuminen on tärkeää ja useille yhtyeille aikaa myöten jopa elintärkeää, joten Entwinekin on lähtenyt rohkeasti korvaamaan vähentynyttä kiippariosastoa lisäkitaroilla. Käytän sanaa "vähentynyttä" siitä syystä, että Painstained ei ole lopulta kosketinsoitinvapaa levy – synaosastoa vain kuullaan huomattavasti vähemmän kuin aiemmin.

Bändiä on takavuosina työnnetty ahkerasti gootti-lokeroon lähinnä em. synien takia, mutta viimeistään nyt tuota määritelmää on pakko lähteä laventamaan. Ryhmä hallitsee toki goottirockin kaavat, mutta vähintään yhtä paljon touhussa on mukana tavallisia pop- ja rock-aineksia. Entwinen suurin vahvuus on onneksi aina levännyt itse kappaleissa, eikä siinä miten ne esitetään, ja myös tuore albumi on kappalemateriaaliltaan tasaisen vahva. Pienen totuttelun jälkeen muuntunut soundikin kuulostaa jo toimivalta, vaikka kirjo on selkeästi kaventunut. Biisien seasta löytyy totuttuun tapaan muutama kultakimpale, kuten avauksena soiva Soul Sacrifice, sekä välittömästi edellisen kannoilla kulkeva Strife. Kokonaisuus toimii luontevasti ja ison sulan hattuunsa tästä ansaitsee varmasti tuottaja Hiili Hiilesmaa, joka osaa nostaa bändin vahvuudet esiin aina kulloisenkin raidan vaatimalla tavalla. Kitaravetoinen goottirock, asianmukaiset tunnelman nostatukset sekä napakat kertosäkeet tekevät jälleen tehtävänsä ja Mika Tauriaisen sielukasta laulua on aina ilo kuunnella.

Karsittu ilmaisu ja aiempaa suoremmat kaavat toimivat tiettyyn pisteeseen saakka, mutta se kaivattu x-tekijä joka nostaisi albumin loistavaksi merkkipaaluksi jää yhä puuttumaan. Kahden ja puolen vuoden takainen Fatal Design ohitetaan kyllä hienoisesti, mutta paljon enempäänkin orkesterilla olisi mielestäni yhä eväitä.