Pariisin Kevät: Meteoriitti

Sony BMG

Voiko levyä, jolla on kuusi erinomaista biisiä, haukkua? Entä voiko levyä, jonka loput viisi raitaa ovat kamalaa kuraa, kehua? Niin, minulla on, katsokaas, elämässäni oikeita pulmia, toisin kuin Arthur Tunesilla, jolle riittää valita jonot aina kauneimman kassaneidin perusteella. Tai joka voi tullessaan lukituksi yöksi studioon käyttää aikansa säveltämällä kuulaan haikeaa, kevyen synteettistä indiepoppia.

Meteoriitin alkupuoli on yhtä juhlaa. Toissakeväisen Kattojen yllä -ep:n kolme biisiä eivät ole kuluneet kuuntelussa tippaakaan, vaan ovat edelleen lähes täydellisiä pop-helmiä. Nimibiisi ja Pikku-Huopalahti ovat miltei samaa kastia. Tunesin sävellyksissä on vahvoja melodioita, ne kuulostavat ihastuttavan vaivattomilta, ja studiomiehen ammattitaidolla laadittu instrumentaatio sisältää sopivasti pientä koukkua ja yllätystä. Mutta sitten jokin menee kammottavalla tavalla pieleen. Kaikki voi muuttuu vihjaa, että Tunes ei ole diggaillut vain Ristoa ja Trevor Hornin tuunaamaa Belle & Sebastiania, vaan myös Mambaa. Alkemistin yhdistelmä chansonia (ranskaksi!), slaavilaista humppaa ja euroteknoa voi kuulostaa paperilla Waltarilta, mutta levyllä vain euroviisulta. Johonkin väliin mahtuu parin säkeen verran lähiöräppiäkin.

Mestariteos tämä levy ei siis ole. Tähdet syttyvät ja sammuvat kuitenkin parhaimpien hetkiensä perustella, tasapaksulla tavaralla pärjää vain Paul McCartney. Ja jos voi ravistaa hihastaan nipun tällaisia biisejä, on lisääkin varmasti luvassa. Tervetuloa Suomen pop-taivaalle, Arthur Tunes.