Pienet – Kesäkuu 2006
Dian: Hypofunktion
Desibelissä aiemminkin huomioitu Dian on tällä viiden biisin äänitteellään onnistunut tiivistämään ilmaisuaan. Vielä edellisellä äänitteellä pohdiskelevampi groove erottui raskaahkosta altsurockista hiukan liikaa omiin osioihinsa. Nyt molempia ääripäitä on hivenen karsittu, kokonaisuuden kuulostaessa yhtenäisemmältä. Oululaisnelikko aloittaa grooveilla bassokuvioilla, joita täydentää pienesti tilujamitteleva kitara. Kaavaa rikotaan korkealta kaartavilla raskailla särömaalailuilla. Samalla Janne Keräsen vaelteleva laulu nousee ärjyntään asti. Haaveellinen melodia uppoaa hyvin juuri vaihtelevuuden takia – jos särömaalailu olisi ainoa tie, olisi se aika äkkiä käyty. Silti mikään äkkiväärä yhtye Dian ei tämän näytteen perusteella ole, vaikka ennalta arvaamattomia poukkoiluja ja rytminvaihtoja harrastetaankin. Se todellinen mielipuolisuus puuttuu. Ei sillä, että se hulluus välttämättä olisi musiikille mikään parantava tekijä... Funkahtavan grungerockin parissa ei kovin moni nykypäivänä puuhastele, ainakaan kovin julkisesti. Tässä valossa Dian tekee ihan hyvää työtä. The Lost Speciesin häröilykohdan kaltaista vallattomuutta ehkä kaipaisi lisää.
Ilkka Valpasvuo
Electric Monk: Wake Up The Neighbours
Edelleen on käheätä ja karvaista helsinkiläisen
Electric Monkin boogierokki. Nelikon kolmas Desibeliin saapunut, omaperäisesti taiteltu levypaketti pitää sisällään kuusi menevää rokkiraitaa, vinosti rullaavasta kahkoamisesta epätoivon tangoon. Verrattuna aikaisempiin näytteisiin Munkit ovat hiukan melankolisemmalla ja haaveellisemmalla linjalla, vaikka tahdinpito ja riehakkuus loistavat yhtä lailla. Soundi on mukavan savuinen ja hikinen, kellareissa kun ollaan. Vaikka haavetta riittää, on touhussa myös entistä enemmän vaaran tunnetta – ei niinkään murhaa tai väkivaltaa kuin tasapainoilua normaalimaailman ja psykedeelisten ulottuvuuksien välillä. Munkki on siis vähällä seota...
52 Cardsin huuruinen villin lännen hikoilu ilman turhan hätäisiä liikkeitä miellyttää erityisesti. Samoin gangsterihenkeä uhkuva
Knock Knock, joka rupistelee kuin
Stooges,
Ramones ja kumppanit silloin muinoin. Menevin ja liukkain veto on kuitenkin
Natural High. Electric Monk alkaa olla yksi mielenkiintoisimpia pinnan alta kurottavia rokkibändejä Suomessa.
Ilkka Valpasvuo
Hei: Meri
Tule ystävänä
Tule ystävänä keskittyy hämyisään musiikkiin. Suuntaa-antavina sanoina lainaan sivuilla Ikuisuus-levyistä käytettyjä sanoja psykedelia, avaruus, äärettömyys, sisäiset ja ulkoiset maailmat. Pätee hyvin TY:kin. Eräs lafkan cdr-julkaisuja on Hein tunnin kestävä kuuden raidan äänite, joka humisee ja kohisee kuin paraskin rentoutuskasetti. Nelisen minuuttia ensimmäistä raitaa kuunneltua ei hommassa ole tapahtunut oikeastaan mitään, vaikka utu-sinfoniat tuntuisivat pikkuhiljaa kasvavan. Tiedä sitten onko iätön jääluola se mitä artisti on hakenut, sellainen tästä joka tapauksessa tulee mieleen. Kaikki tuntuu tapahtuvan hidastetusti, myös kappaleiden vaihtuminen. Lähes vastaava trippi alkaa taas vaimeasti kasvaakseen kiireettä kohti aallonharjaa, joka lähestyy hetkittäin jopa raastavaa. Taide-elämys vastaan tylsä, äänestän jälkimmäistä.
Ilkka Valpasvuo
Heikki Juhani: Löysin sillan
Tule ystävänä
Toinen koosteeseen päätynyt Tule ystävänä cdr-julkaisu on 47 minuutin ja kahdeksan kappaleen instrumentaalivaltainen hämyvaeltelu Löysin sillan, jonka tarjoilee Heikki Juhani. Hyvin
Fonal-henkistä kokeilevaa musiikkia sisällään pitävä levy alkaa kiireettä kasvavalla
Fanfaarilla, joka sekoittaa jazz-sävyjä kaoottiseen noiseen ja hämyiseen junnaukseen.
Harry Harry vinoilee kiivaammin, maalaillen uhkakuvia melko tunkkaisesti. On helppo uskoa, että biisit on nauhoiteltu maan alla.
Maan alla enkelin holvi on nauhoitellut kummitusmaisemaa varten sämplejä takaperin, tummat tunkkaiset biitit ja hiljaa kaikuva näppäily ovat mielenkiintoisinta puolta Heikin maailmoista. Vaikka uneliaaseen pohdiskeluun tahtoo helposti turtua, on se hiukan meteliosastoa antoisampaa. Muutaman rauhallisemman junnauksen jälkeen raivoa alkaa sitten taas kaivata, vaikka kyllä
Ada, paraatin kiivaammin junnaava loppu pitääkin jotenkuten hereillä. Menee kyllä sen verran kauas sinne sfääreihin, että ei tästä oikeasti jaksa innostua. Ei sille artistin tripille voi osallistua, tällainen musiikki on varmasti parasta osallistujana. Jos joku taidefriikki tästä jaksaa innostua, niin hyvä. Meikäläisen kaltainen poppari lähinnä haukottelee. Rajansa kikkailullakin.
Ilkka Valpasvuo
Ivy Dislikes: Demo 2006
Helsinkiläisessä tyttötrio
Ivy Dislikesissa on alkuvoimaa. Mureasoundinen ja energinen punk rock taiteilee pienten ska-mausteiden ja Oi!-meiningin kanssa, mutta juoksee pohjimmiltaan hengästyttävän rockissa maailmassa. Ja mikä parasta, soittoon on osattu ammentaa melodiaa, mielenkiintoisia sointukuvioita ja taustalaulua. Laulaja-kitaristi
Sinin ääni on mukavan menevä ja laulutyyli aika tumma ja melankolinen. Kuinkahan paljon tuosta tummasta ilmeestä on kotoisin tyttöjen juurilta Sallasta? Silti touhussa on valoa, kuin yöttömässä yössä. Avausraidan päättäminen yhtyehuutoon rockaa,
What Do You Wantin huoleton haahuilu hymyilyttää ja
You Don´t Mindin kiertely pistää niskaa liikkeelle.
The Clashin ja
Rancidin suuntaanhan tässä kumarretaan, mutta Ivyjen tummuus ja särön rouhea paahto on kyllä enemmän näitä kiivaampaan punkkiin kallellaan. Oikein hyvä pelinavaus.
Ilkka Valpasvuo
Kansalainen: Niin kuin pitikin
Kansalainen kirjoittaa neljännen demo-ep:nsä saatekirjeessä esittäneensä omien biisiensä lisäksi livenä
CMX:n
Marian ilmestystä ja
Tuomari Nurmion
Huda hudaa. Tämä kertookin, mihin musiikilliseen klaaniin bändi pyrkii itsensä sijoittamaan. Ja biiseissä kyllä haetaan edellisen kimuranttiutta ja äkkivääryyttä – Huda hudan tyylinen alkuvoima sen sijaan jää ainakin levyllä vähäiseksi.
Avausbiisi
Hiilihangon säkeistön aikana kitara jauhaa puolimetallisesti, kertosäkeessä taas mennään jossain lastenlaulun ja
Absoluuttisen Nollapisteen välissä. Absosta muistuttavat myös "ulkojäsen"
Lasse
Martinahon sanoitukset biiseissä
Tehtaan jälkeen oikealla ja
Sade ei tule tippoina. 7-minuuttisen
Koneiston alku on pelkkää CMX:ää, välissä taas Absoillaan ja lopun eeppinen kuohunta sukeltaa päätä pahkaa
progekliseisiin.
Ylipäätään Kansalaisen biiseissä on toimiva rakenne, ihan kohtuullisia riffejä ja muutenkin kaikki perusasiat kunnossa. Pari omaa ideaa vielä, niin tästä on hyvä jatkaa.
Mikko Heimola
Laivue: Luuranka
Jyväskyläläinen nelikko
Laivue soittaa tällä neljän biisin levyllään vinohkoa ja junnaavaa indierockia, jossa kiireetön ja seesteinen näppäily on pohjana. Uhkaavuus ja synkät maisemat kuuluvat edelleen olennaisesti reseptiin, mutta varsinainen raskaus jätetään pääsääntöisesti muille. Erityisesti
Saattoväkeä -kappale vaikuttaa siltä, ettei se käynnisty lainkaan.
Leevi Wuolion hyvin tuettu laulu kulkee edelleen yhtä vinossa laineessa kuin aiemmalla näytteellä. Kiire ei tunnu olevan, mutta junnausta ei myöskään hellitetä kevyempien taukojen vuoksi. Sanoituspolitiikka liikkuu edelleen sarjassa Outoa, mutta sympaattista häröilyä.
Turman pohjustus lähtee sitten viimein paahtamaankin raivokkaasti. Post rockailumielessä komein kaari on päätösraidassa
Lopetus, joka kerää voimansa uudestaan jo kerran lopetettuaan. Laivue liitelee utupilvissä kuin parvi hävittäjiä – onneksi rauhanaikaisessa harjoituksessa eikä tositoimissa.
Ilkka Valpasvuo
Pariisin kevät: Kattojen yllä
Kuten nimikin jo kertoo,
Pariisin Kevät tekee pikkusievää, enimmäkseen kaihoisaa indiepoppia. Synataustat vetävät trendikkäästi 80-luvun suuntaan, mutta ei tämä mitään
Regina-paukutusta ole. Nettijakelussa olevan kolmen biisin ep:n johtotähti on menevä avaaja
Samoilla raiteilla, johon on mahdutettu useampikin koukku, ja päähän sitkeästi jumittava kertosäe.
Toisesta maailmasta on hieman vaisumpi – mietteliäämpi, jos tahtoo kauniisti sanoa – mutta niukasti plussan
puolelle sekin vetää.
Tuu rokkaa mun tanssilattiaa (mitä sä vaiheilet?) on yllättävä päätös, ollen paljon rujompi ja päällekäyvempi kuin kaksi ekaa raitaa –
Risto tästä tulee mieleen. Ja nimi hämää; se lähes muistuttaa jostain ysäritanssihitistä, mutta mistä... Joka tapauksessa, tämä on valiokamaa. Superkuulaille sunnuntaille.
Mikko Heimola
Piru Kange: Torakat perivät maan
Proge-vaikutteista säröisää rokkia soittava, Lammilta Hämeenlinnaan muuttanut
Piru Kange tuo tällä viiden raidan demollaan asiaansa esiin hiukan edellistä suoremmin viivoin. Mollissa mennään ja melankoliaa tuodaan esiin raskaamman kaartelun lisäksi lähelle tulevilla hivelyillä. Sen mitä hävitään harvemmissa käydyissä tasoissa, voitetaan tiiviimmän soundin mukanaan tuomalla varmuudella ja tarttuvuudella. Vaikka hommaa ei missään nimessä voi syyttää liiasta tasaisuudesta, toivon että yhtye ei kokonaan hylkää äkkivääryyttä. Hommaa kantaa hyvin koskettimet, menevä kitarasärö ja tahdinpidon groove askellus. Marssitahtinen
Viimeisen ihmisen hautajaiset on ehkä sitä oudointa laitaa, ja onnistuukin sellaisena kuulostamaan mahtipontisen neuroottiselta – asian positiivisessa merkityksessä.
Ilkka Valpasvuo
Silverfuse: Smalltown Shelley
Tampereen seudulla vuoden verran toiminut
Silverfuse soittaa mollissa leijailevaa, kiireetöntä mutta kiivaasti särisevää kevyttä modernia rockia. Kolmen kappaleen promon ensimmäisellä raidalla oikeastaan vain
Henri Annalan vokaaleihin kaipaa lisää harjoitusta – muuten yhtyeen sävyt ja soiton luonteva juoksu vakuuttavat hyvin. Eikä Henrin laulukaan ole oikeastaan huonoa, kielen taipuminen popin kansainväliseen kieleen ei vain oikein suju. Töks.
Stillborn Revolution yhdistelee hivenen haaveellisempaa pohdiskelua hienovaraisella ärinäraivolla kuorrutettuun kaartavaan kertsiin. Ihan suoraa viivaa en osaa bändin soundista heittää isompiin nimiin, muttei yhtye myöskään nouse persoonallaan mihinkään ihan omiin maailmoihinsa. Groovemmin nykivä
The Frames Of My World käyttää tuota ärinäpuolta vahvemmin, silti palaten samaan maalailevaan kaavaan. Ihan mielenkiintoinen uusi tuttavuus.
Ilkka Valpasvuo
Lukukertoja: 9560
