Underworld: Oblivion With Bells

Different / PIAS Recordings

90-luvulla Trainspotting elokuvan soundtrackin vetoavulla maailmanmaineeseen kohonnut Underworld ei ole oikein tahtonut löytää luontevaa paikkaansa uudella vuosituhannella. Ajat ovat muuttuneet, eikä se mikä reilu kymmenen vuotta sitten vaikutti futuristisuudellaan melkeinpä huumaavalta, eroa nykyään enää massasta. Viisi vuotta sitten julkaistu A Hundred Days Off oli haparoiva yritys uudistaa soundia, joten nyt bändillä on jo paljon pelissä. Karl Hyden ja Rick Smithin 80-luvulta saakka luotsaama elektronisen musiikin voimaduo on kuitenkin kulkenut pitkän matkan, eikä siltä ole vielä ässät lopussa, vaikka Oblivion With Bells on ”jo” ryhmän viides pitkäsoitto.

Uran alun minimalistisista Kraftwerk-ajoista ja hikisten techno-vuosien kiihkeämmästä temmosta on päädytty muutaman mutkan ja silmukan kautta takaisin aloituspisteen tietämille, mitä voi pitää pienenä yllätyksenä. Hyden vokalisointi sulautuu vaivatta näiden uusien aikojen hitaampaan ja soljuvampaan äänivirtaan, jossa toki yhä on löydettävissä ne tutut Underworld –piirteet. Bassolinjat kiemurtelevat totuttuun tapaan ja etenkin albumin alkupuolelle sijoitetuissa nopeammissa siivuissa viitteet menneeseen ovat selkeimmillään, mutta kahdenkymmenen minuutin jälkeen tapahtuu vauhdissa sekä yleisessä tunnelmassa dramaattinen muutos, eikä tarina kulje tämän jälkeen enää totuttujen kaavojen mukaisesti.

Sinkkubiisien jälkeen kun avautuu tyystin uusi maailma, jossa Ring Roadin nykivä ja tempova rumpu vs. laulu kisailu, sekä Glam Bucketin modernia Mike Oldfieldia lähentelevä ja elämäniloa pulppuava fiilistely ovat vain esimerkkejä materiaalin typerryttävästä runsaudesta, sekä monimuotoisuudesta. Alkuun näillä toinen toistaan seuraavilla raidoilla ei tuntuisi olevan juuri mitään tekemistä keskenään. Vasta useiden kuuntelukertojen myötä kokonaisuus lähtee hiljalleen hahmottumaan, vaikka vielä tuossakin vaiheessa albumilta tuntuu löytyvän useita ylimääräisiä palasia, sekä hukatun tuntuisia langanpäitä. Oblivion With Bells ei siis säästele värien käytössä, mutta kiekon pollockmainen sekasortoisuus saattaa sekoittaa alkuun pahasti kuulijaa. Uutukainen laventaa silti merkittävästi Underworldin käyttämää palettia, minkä ansiosta albumin käyttöikä kasvaa huomattavasti.

On vaikea sanoa, onko tämä uusi alku, vai kenties kaiken lopun alku, mutta ainakin Underworld tuntuu saaneen tuoretta kipinöintiä visioriiheensä viimeisten viiden vuoden aikana. Albumista on saatavissa myös limited edition –versio, jonka kylkiäisenä tuleva lyhyt dvd vain korostaa taiteellisine kuvaryöppyineen sekä minimalistisine väriviiva-videoineen yhtyeen tuoretta otetta.