Samael: Solar Soul

Nuclear Blast

Samaelin seitsemäs pitkäsoitto Solar Soul julkaistiin itse asiassa jo kesäkuun alussa, mutta innostuin hankkimaan albumin käsiini vasta kun näin bändin keikan Wackenissa. Tuolloin yhtye ei soittanut juuri uuden albuminsa materiaalia, joten odotukset Solar Soulia kohtaan olivat hyvinkin kahtia jaetut.

Tuoreella kiekolla sveitsiläiset eivät rohkene tekemään juuri mitään sellaista, mitä ei oltaisi kuultu jo kolmella edellisellä pitkäsoitolla. Vaikka ryhmä vihjailikin julkaisua edeltävissä haastatteluissa suuntaavansa Solar Soulilla takaisin kohti juuriaan (lue Blackmetal) jää yritys leijailemaan jonnekin Reign Of Lightin universaalin majesteetillisuuden, sekä Eternalin tähtikirkkaan koneuniversumin välille. Näin uutukainen jää heti kättelyssä kahden edeltäjänsä varjoon, eikä sitä näinollen pysty edes villeimmissä visioissa vertaamaan yhdentoista vuoden takaiseen Passage mestariteokseen.

Ei silti niin huonoa, tai tässä tapauksessa tasapaksua, ettei jotain hyvääkin. Solar Soul esittelee mainstreamin kanssa julkeammin flirttailevan Samaelin, jonka kappaleissa on entistä enemmän hittipotentiaalia, millä radiosoittoa irtoaa varmasti pitkin Keski-Eurooppaa. Vinhasti etenevä Promised Land voisi rakenteensa puolesta olla kotoisin suuremmastakin hittitehtaasta, eikä Slavocracykaan tarvitse kuin yhden soittokerran, kun biisin pomppaileva kosketinkuvio ikuistuu jo aivojen musiikkikeskukseen. Western Ground vie soundia kiistatta kohti Laibachia, eikä Valkyries´ New Ride voisi muistuttaa juuri tätä enempää Rammsteinista. Tuloskeskeistä laskelmointia vaiko luonnollista kehitystä? Tuon saa jokainen kuulija ratkaista tahollaan.

Solar Soulin suurimmat ongelmat ovat silti ratkaisujen turvallisuudessa, tyylin tasapäistymisessä sekä yleisessä ennalta-arvattavuudessa. Albumi on kieltämättä hieno kokonaisuus, mutta siltä puuttuu edeltäjiensä uniikkiutta, jotta ilkeä välityön leima vältettäisiin.