Kaihoro: Boulder

Sorbus Productions

Karhulan teollisuusalueelta, Kymijoen liejuisilta rannoilta on viime vuosina noussut tasaisesti toinen toistaan ankarampia bändejä, joiden leveäharteiset, parrakkaat ja ruutupaitaiset jäsenet tuovan mieleen raavaan metsurilauman. Näin aloittaa Kaihoro uuden levynsä saatekirjeen. Tässä pelataan vahvoilla mielikuvilla, kun levyn kannestakin tuijottaa todellinen koskien peto. Mutta bändillä on myös katetta sanoilleen: heidän Boulder-albuminsa on melkoinen siirtolohkare, joka herättää kunnioitusta rouhean orgaanisella jyräyksellään.

Levy on sitä itseään alusta asti, sillä avausraita Built on Stone starttaa häpeilemättömällä kitarasoolon tyngällä, minkä jälkeen siirrytään reipastempoiseen rokkaukseen. Mutta myös ilmaisun sävykkyys käy ilmi jo alkumetreillä, sillä biisiin on upotettu lyhyitä, uhkaavia urkuväliosia. Kakkosraita Years of Christ veivaa vähän tasaisemmin, mutta sanoituksissa hypätään nyt suoraan astraalitasoille, calculated by the grand masters - ihan kiva, mutta wtf?? Valittaa on sen sijaan pakko levyn viidennestä raidasta Flesh Barber, jossa olisi ollut suurta potentiaalia. Se antaa ymmärtää olevansa raikas tuulahdus, juuri sellainen mitä levy tässä kohtaa tarvitseekin, kun säröttömien kitaroiden helinä tahdittaa Markku Pihlajan vapautuneen itsevarmaa vetoa: I was wandering down the darkest roads, drunk and hungry, tired and exhausted... Heti perään se kuitenkin jämähtää levyn laahaavimpaan stoner-riffiin. Tässä osien vahva kontrasti toimii itseään vastaan, toinen lakaisee pois sen mitä toisella saavutetaan. Ralli onneksi reipastuu vielä loppua kohden, ja toimii hyvänä johdantona levyn keskusbiisiksi nousevaan I Got the Beast in My Bloodiin. Se on todellakin villin pedon tapaan teutaroiva jyräys, jota urkusäestys vielä elävöittää. Eeppistä! Loppulevy jää kuitenkin ikävän vaisuksi, vain monisyinen Upon the Question herättää mielenkiinnon. Loppuivatko iskuriffit kesken?

Kaihoron voisi leimata stonermetal-bändiksi, mutta koen tämän tyypityksen harhaanjohtavaksi. Lähes kaikki viime vuosina kuulemani stoner on ollut raskaudessaan kuuntelukelvottoman tukkoista - vitsaus, johon Kaihoro sortuu vain hetkittäin. Mieleeni tulee Mannhai, joka onnistui myös viime levyllään vapautumaan liiasta jähmeydestä. Heillä tätä avitti roima annos psykedeliasävyjä, ja hieman samantyyppisiä aineksia löytyy Boulderiltakin, vaikkeivat ne olekaan yhtä pinnassa. Ennemmin nämä vaikutteet on kierrätetty jostain vanhan heviprogen (Uriah Heep, Deep Purple) huurujen kautta, ja muutenkin perinteinen hardrock on levyllä vahvasti läsnä. Vaikka biisimateriaalin epätasaisuuden vuoksi epäröin viimeisen tähdenpuolikkaan antamista, pelastavat levyn sen rentous ja vahva tunnelma. Jatkossa kuulisin mielelläni kuitenkin juuri yhtyeen vapaammin hengittävää, irtonaisempaa puolta - vähemmän säröä, enemmän takapotkua.

Kommenttien keskiarvo:

Hansu kommentoi 17.03.2007:

Pisteet:

Stoner-genre on ollut kuolemaisillaan jo useampia vuosia, mutta Kaihoro kuuluu niihin harvoihin yhtyeisiin, jotka jaksavat seurata Black Sabbathin ja kumppaneiden jalanjälkiä edes jokseenkin uskollisesti. Puhtaasta stonerista ollaan kuitenkin kohtuullisen kaukana, oikeaa genre-määritelmää voidaan etsiä stoner metallin ja reippaan hard rockin väliltä.
Boulder on Kaihoron toinen pitkäsoitto ja se julkaistaan bändin oman levymerkin, Sorbus Productionsin alla. Livenä yhdessä päivässä äänitetty debyytti Mainheadskull keräsi aikanaan loistavia arvosteluja ja sille oli varmasti vaikea lähteä tekemään samantasoista seuraajaa, mutta Boulderin voi sanoa onnistuneen vähintään kohtuullisesti. Simppeli kitaravetoinen mäiske on viedä jalat alta avauskappaleessa Built On Stone ja Helpless Situation on perinteistä, vahvaa kasarimeininkiä parhaimmillaan. Toisessa päässä muutamat kehnot esitykset laskevat albumin kokonaisarvosanaa.
Bändin yhteistoiminta on saumatonta. Rytmiryhmä Kaarlo Kukkonen ja Pasi Hakuli luovat musiikille vakaan pohjan, jolloin tyyliin sopien kitaristit Saku Hakuli ja Harri Pikka pääsevät vahvasti esille. Muutamina hetkinä, erityisesti Call Of the Statue -kappaleessa laulaja Markku Pihlajan ääntä voi tuskin erottaa itsestään Bruce Dickinsonista, joten jo silläkin perusteella vokalistin työn voi sanoa tehdyksi hyvin.
Boulderin edeltäjää ylistettiin jatkuvalla syötöllä raskaasta ja raa´asta meiningistä. Kova on meno tälläkin levyllä, mutta musiikki jää vähän yksitoikkoiseksi biisien puuroutuessa jonkin verran toisiinsa. Yksilöinä biisit toimivat kerrassaan hyvin ja joukossa on myös muutama ykkösluokan stoner-pläjäys.