The 69 Eyes: Angels

Virgin / EMI

Provoamisen jalon taidon jo uransa alkuvaiheessa oppinut The 69 Eyes oivalsi muutaman suht tuloksettoman vuoden jälkeen, että kankea katurock ei välttämättä toimi mikäli New Yorkissa mielii joskus myös esiintyä. Siirtymä gootimpaan tavaraan oli näin luonnollinen, toimiva – ja kaiken kukkuraksi vielä kaupallisestikin kannattava veto. Tässä yhtyeen tyyliä muokanneessa myrskyssä syntyivätkin sitten kolmen vuoden sisään Wasting The Dawn, Blessed Be ja Paris Kills albumit, jotka nostivat ryhmän kotimaiseen mestaruussarjaan. Musiikkibisneksessä pysähtyminen enteilee kuitenkin useimmiten varmaa kuolemaa, joten vuonna 2004 julkaistu Devils lavensi repertuaaria entisestään ja tuo liike jatkuu myös uutukaisella.

Mitä tarjoaa siis The 69 Eyesin kahdeksas pitkäsoitto Angels? Kuten arvata saattaa albumilta ei löydy paljoakaan uusia vallankumouksellisia juttuja, mutta vanhojen elementtien kierrätys, käyttö ja uudelleenkeksiminen onkin sitten vastavuoroisesti viety taas huippuunsa. Soundillisesti albumi on rahdun rosoisempi kuin edeltäjänsä, eivätkä lyriikoiden tarinatkaan ole sieltä iloisemmasta päästä. Kuoleman vaaralla leikittely ja maailmanlopun meininki henkivät dekadenssia, joka sopiikin kuvaan mainiosti kun iso osa tarinoista keskittyy yön hämärässä kylpevään enkelten kaupunkiin.

Rokkaava nimibiisi starttaa kiekon yllättävän raskaissa tunnelmissa. Kun heti kättelyssä tarjotaan kuolevaa maata ja veren tahriman tantereen yllä liiteleviä unohdettuja enkeleitä raskaiden riffien höysteeksi, tehdään parikin asiaa selväksi. Meno toki seestyy tämän suorastaan apokalyptiseksi äityvän alun jälkeen, mutta kiekon perusvire pysyy silti sitkeästi tummasävyisenä. Alkupuolelle sijoitetut sinkkuraidat Never Say Die ja Perfect Skin edustavat selvästi sitä kiekon tarttuvinta osastoa, enkä ihmettelisi jos Apocalyptican selloilla ryyditetty tunnelmaraita Ghost päätyisi niinikään sinkkubiisiksi. Yhdentoista siivun joukosta löytyy myös jokunen suorempi rokkilanaus (Rocker, Wings & Hearts, Frankenhooker), sekä yhtyeen uran ehkäpä imelin slovari Star Of Fate, jota kuunnellessa hunaja saattaa tosin tukkia hetkellisesti kaiuttimet.

Vähän uutta, vähän vanhaa, vähän löydettyä ja pirun paljon mustaa väriä. Näillä tarpeilla on syntynyt rock-levy, joka vienee poikiamme jälleen eteenpäin siellä maailman turuilla ja toreilla. Nyt sopiikin sitten jännittää, että joskohan se ameriikan raitti lähtee aukenemaan oikein toden teolla The 69 Eyesin edessä.